Hundur 3/2004, Kennelesittely
Rekikelin kennel
Rekikelin kennel sai alkunsa siperianhuskyn ja valjakkoretkeilyn myötä. Mieheni Kari innostui vuonna paavo, tai jotain, suuresti valjakkokoirista, ehkäpä Jack Londonin innoittamana. Minä, uskollisena omalle tyylilleni, pistin hanttiin viimeiseen asti, mutta siniset silmät ja valkoinen maski voittivat lopulta. Siis Siperian huskyn, ei Karin.
Valjakkopiireissä on hyvin tavallista, että oman valjakon koirat ovat omia kasvatteja ja pentuja ei kovin paljon myydä ulos. Jos aikoi ihan ison valjakon kuskiksi, oli ostettava hyvä narttu ja astutettava se hyvällä johtajauroksella. Eikä tuo pentujen tekeminen muutenkaan vastahakoiselta tuntunut…
Kun tuli aika miettiä kennelnimeä, Rekikelin tuntui oikein sopivalta, sillä kun täällä Lapissa on paljon hyviä rekikelejä, varsinkin keväthangilla. Ja vanhat valjakkolegendat toivottelevat toisillensa hyviä rekikelejä!
Siihen aikaan piti ennen kennelnimen saamista suorittaa pitkä litania kursseja, kasvattajaykköstä ja kakkosta ja vielä lisäkurssia jne. Siinä samassa tuli sitten käytyä myös kehäsihteerikurssi, koiran hierontakurssi ja jotain kouluttajakursseja (myöhemmin tokon koulutusohjaaja- ja toimitsijakurssi sekä palveluskoira- ja luonnetestitoimitsijakurssi). Kun meillä täällä ei ihan joka pitäjässä näitä pidetä, niin tuli reissattua jo tässä vaiheessa aika paljon.
Sitten perheen kuopus Veera, silloin 9 vee, halusi itselleen OMAN koiran. Ja mitä sitä ei oman lapsensa eteen tekisi? Tosin olihan siinä omakin lehmä ojassa, eihän tuollainen pikkutylleröinen kauaa jaksaisi koiran kanssa touhuta, joskus taluttelisi ja muutaman kerran harjaisi… Perheessä oli siis silloin jo 6 huskya ja Rouva Mäyräkoira; husky ei ole lapsen koira eikä mäyräkoira ala lapsen koiraksi! Ei kun kirjojen kimppuun…
Selattiin koirakirjoja edestä ja takaa, katsottiin kuvia ja arvosteltiin. Muutamia tarkkoja kriteereitä oli kuitenkin jo määrätty uuden rodun suhteen: koiran on kuuluttava 5-ryhmään jo näyttelyidenkin takia ja pystykorvainen koira on aina ollut minun suosikki. Sen lisäksi koiran on oltava koiran kokoinen, mutta kuitenkin lapsen hallittavissa, koiran näköinen ja koiran tapainen. Ei siis mikään sittiäinen, kääpiömäykky oli jo näyttänyt mitä ongelmia siitä muodostuu. Ja kaikkein tärkein asia oli ettei se saa KUOLATA!
Voitte vain arvata sitä hiirenkorvien määrää koirakirjoissa kun lähes jokainen sivu piti merkitä uudelleen katsottavaksi! Ehdokkaina oli mm. lappalaiset rodut, “spitsit” ja jopa lunnikoira! Mutta sitten löytyi aarre: islanninlammaskoira! Mutta eihän sitä ollut kukaan ikinä nähnytkään, onko sellainen tosiaankin olemassa!
Siperianhusky-kasvattajana olin ihastunut kaikkiin alkukantaisiin rotuihin ja tämä tuntui kaikin puolin olevan sopiva jatke huskykennelille. Ja kaiken huipuksi omassa lapsuudessa oli meillä ollut juuri islanninlammaskoiran näköinen sekarotuinen koira, jostain Norjasta tuotu…. Vanha näyttelyluettelo esille ja uskomatonta, löytyi kasvattajakin melkein kotikulmilta, Limingasta (on se ihan oikeasti lähellä kun Rovaniemeltä katsoo…)
Tuulenpuuskasta oli juuri myyty pennut, mutta kävimme katsomassa siellä aikuisia koiria ja arvatkaa sitä kysymysten määrää ja puheenpulputusta kotimatkalla. Tässä se on! Tämä me halutaan. Saimme myös ison pinon valokuvia (ovat muuten vieläkin tallessa) Suomen silloisista koirista. Kävimme myös katsomassa noin 4-viikkoisia Milennas-pentuja mummolareissulla. Terveisiä Runelle ja kumppaneille, jotka olivat silloin riiviö-ikäisiä.
Kun Suomesta ei näyttänyt löytyvän meille pentua, saimme Riitan ja Annen ystävällisellä avustuksella ensin varattua pennun Hollannista Gull Lyklinum –kennelistä, ja sitten myös he toivat Tritlan mukanaan Isic-seminaarireissulla. Voin siis vakuuttaa, että seminaari-tuliaiset voivat olla näinkin mukavia!
Ennen Tritlan Suomeen muuttoa olimme saaneet kasvattajalta kuvia pennuista ja vanhemmista. Veera tapetoikin huoneensa seinät uudelleen. Uskon ettei kukaan ole ikinä odottanut näin kiihkeästi seuraavaa Isic-seminaaria!
Kun muistelen hetkeä jolloin näin Tritlan ensimmäisen kerran livenä, liikutun yhä edelleenkin. Silloinkaan ei tippa ollut kaukana Oulunsalon lentokentällä kun katsoimme Annen laskeutuvan taluttaen maailman suloisinta karvapalleroa, jolle ei lentomatka näyttänyt tuottaneen sen suurempia ongelmia! Maailma oli pennulle avoinna ja kaikki oli ihanaa!
Pennun piti matkustaa omassa boxissaan, mutta väärinkäsitysten vuoksi kasvattaja oli ostanut liian ison boxin koneeseen eikä sitä voinutkaan viedä matkustamoon, joten Anne neuvokkaana pakkasi alusvaatteensa yms. boxiin ja ruumaan, pentu kassiin ja kainaloon!
Kotona sitten alkoi pennun nimen opettelu, ukkikin kyseli että mikäs sen uuden koiran nimi onkaan, taisi vastaus oli ehkä epäselvä kun ihmetys oli suuri: “Jaa, Ritva, onpa erikoinen nimi koiralla”.
Veerakin sekosi sanoissaan, kun kutsui pentua LITRAKSI.
Tritlasta riittäisi juttua parinkin Hundurin verran, mutta jatketaan nyt kuitenkin tällä kennel-linjalla.
Ensimmäinen islantilais-pentue sitten syntyi, kuten arvata saattaakin, Tritlalle. Vuonna 2000 saimme maailmaan kaksi suloista karvakasaa. Brekin ja Brydjan. Breki jäi asumaan Rovaniemelle, mutta Brydja muutti muutamien vaiheiden jälkeen Ruotsiin.
Seuraavaa pentuetta odotettiinkin pari vuotta ja saatiin aikaiseksi hiukan suurempi katras Emon hoidettavaksi. Syntyi 2 urosta ja 4 narttua.
Tässä välissä olimme saaneet Saksanmaalta “mustan miehen” taloon; Eyvinur fra Bjarkarlundin, joka ottikin sitten pentujen leikityksen ja paimentamisen tehtäväkseen.
Tritla oli sitä mieltä että leiki sinä niin minä katson. Vinur sai tuolta pentuajalta lempinimen “tarhansetä”. Hän jaksoi väsymättä telmiä pentujen kanssa, makasi välillä selällään ja pennut repivät ja raastoivat niin että pahaa teki. Kuitenkin kaikki leikkiminen tapahtui pentujen ehdoilla, kun pikkuhirviöt väsyivät, siirtyi Vinur myöskin lepäämään. Mietin joskus, että luulikohan se olevansa niiden isä?
Näistä pennuista Mette jäi sulostuttamaan mammansa ja Vinurin elämää, Masi muutti Iihin ja loput suurinpiirtein Helsinki-Turku -linjalle. Lili pääsi Karja-Lohjalle paimennushommiin nautakarjan pariin.
Tässä yhteydessä on syytä kiittää kaikkia kasvattien omistajia siitä hellästä huolenpidosta mitä nämä islantilaispennut (ja aikuiset) ovat saaneet osakseen. Kaikki pennut ovat saaneet hyvät kodit ja yhteydenpito on ollut mukavaa ja suhteellisen tiivistäkin. Toivottavasti kukaan ei ole kokenut rasitteeksi, että mitäs se kasvattaja taas kyselee?
Tämän hetkinen koirajäsenmäärä perheessämme on 5 eläkeläishuskyn lisäksi siis kolme islantilaista, Tritla, tyttärensä Mette-Marit ja nuori herra Vinur.
Kaikki kolme pääsevät osalliseksi jaloista harrastuksista; kaikki kilpailevat tokossa (vaihtelevalla menestyksellä!) ja agilityssa. Myös sen menestys vaihtelee kuten lajiin kuuluukin, hyllyjä tippuu, mutta myös onneksi nolliakin silloin tällöin!
Tytöt ovat medi-kokoisia, Tritla kilpailee 3-luokassa ja Mette tätä kirjoittaessani vielä ykkösissä. Tosin pari nousu-nollaa jo takataskussa. Vinur uroksena on maksirajan ylittänyt ykkösluokkalainen. Myös hänellä on yksi nousu-nolla saavutettu.
Tokossa Tritlalla on VOI-kilpailuoikeus, mutta ohjaajan laiskuudesta johtuen vielä kuitenkin haaveena. Mettellä on on tuloksena ALO1 ja Vinurilla AVO3. Jospa kuitenkin joku potkaisisi tokopotkun takamuksiin ja pääsisimme harjoittelemaan enemmän agilityn ohessa.
Nyt sitten odottelemme malttamattomina loppusyksyä ja mahdollisia uusia pentuja, tällä kertaa Mette saisi kunnian olla Emo!
Ennen sitä kuitenkin pitäisi ehtiä käydä luonnetestissä, sekä Mette että Vinur. Tuo testi sitten ratkaisee tulevan pentueen isän!
Vaikka Rekikelin kennel ei iältään ole nuorimpia, nimi hyväksyttiin 1994, ei pentumäärä ole mitään päätähuimaava. Kaiken kaikkiaan kennelistä on lähtenyt maailmalle vain 4 pentuetta, 2 kummaltakin rodulta, yhteensä tasan 20 pentua. Alusta alkaen on ollut ajatuksena kasvattaa koiria harrastusluonteisesti ja pienimuotoisesti kotikennelissä. “Määrä ei korvaa laatua”, on hyvä motto monessa asiassa.
Pennut syntyvät ja kasvavat sisätiloissa, takka-/olohuoneessa. Ne saavat tottua kaikkiin kodin ääniin ja asioihin jo paljon ennen luovutusta. Ne myös totutetaan ihmisten käsittelyyn ja perheen muihin koiriin jo varhaisessa vaiheessa. Pentujen riiviövaiheessa välillä tuntuu, että pentuja on joka puolella ja siivoamista riittää, mutta pentuaika on kuitenkin niin lyhyt ja kiehtova, että sen jaksaa ja odottaa innolla seuraavaa “hirviölaumaa”.
Naksutinkoulutuksen kannattajana ja -kouluttajana olen ehdollistanut kaikki islantilaispennut naksun ääneen ennen luovutusta. Tämä ei tarkoita, että jokaisen uuden pennunostajan pitää käyttää juuri naksua, vaan pennulle naksutteleminen on kaikkein palkitsevinta ja mukavinta.
Jalostuksessa pyrimme ottamaan huomioon niin terveyden, luonteen kuin ulkonäönkin. Koska kaikki oikeassa suhteessa ja koko kokonaisuus pitäisi pystyä ottamaan huomioon valintoja tehdessä, ja täydellistä koiraa ei ole olemassa (paitsi tietenkin se oma koira, heh-heh !), niin kompromisseja on tehtävä. Vaikeinta onkin sitten päättää, mikä on se tärkein asia ja mikä vähiten tärkeä. Näin pienellä rodulla on tietenkin rasitteena jalostusmateriaalin vähäinen määrä ja yleensä rodun epäyhtenäinen ulkonäkö, mikä on samalla kuitenkin myös suuri rikkaus.
Punaisena lankana pidän edelleenkin muutamia vanhojen kasvattajien antamia ohjeita, jotka mielestäni sopivat rotuun kuin rotuun. Yksi tärkeimmistä neuvoista oli: “Jos hävität pään, häviää kaikki”. Tarkoitti ja tarkoittaa edelleenkin sitä, että yleisvaikutelman kannalta pää on se, joka tekee rodusta juuri sen rodun. Pään ja ilmeen muuttuessa, on jotain tärkeää hävinnyt ja se on vaikea saada takaisin. Tämä koskee myös sitä pään sisäpuolta eli luonnetta. Samainen herrasmies kertoili minulle omintakeiseen tyyliinsä miten koiran remontti tehdään: jos nartullasi on huono sekä etu- että takaosa, älä yritäkään tehdä kaikkea kuntoon kerralla. Tee tässä sukupolvessa takapään remontti ja seuraavassa etuosa kuntoon. Siinä olikin aloittelevalla kasvattajalla miettiminen miten remontit hoidetaan!
Myös lause: “Jos näet hyvän uroksen, älä käytä sitä, vaan sen isää” on jäänyt mieleen, ja sitä kannattaakin mietiskellä syvällisemmin.
Jos olet harkitsemassa islanninlammaskoiran hankkimista tai vaikka jo omistat tämän ihanuuden, haluan sanoa sinulle, että kaikesta huolimatta islanninlammaskoira on KOIRA, vain koira ja onneksi koira. Se käyttäytyy kuin peruskoira ja osaa koirien kielen täydellisesti!
Sirpa Turpeinen
sirpa.turpeinen@pp2.inet.fi
http://koti.utanet.fi/~situ/