Hundur 4/2000
TAISTELU JOHTAJUUDESTA
Tanskan Islandshundenissa julkaistu Hanna Gissemanin kirjoittama kertomus kuinka erään islanninlammaskoira uroksen koulutus onnistui ns. rauhoittavien signaalien avulla. Varmasti monen islantilaisen kohdalla kannattaa kokeilla, jos se olisi juuri sinunkin koiralle sopiva opetusmuoto, varsinkin jos on aggressio-ongelmia!
Suom. Riitta Lumiluoto
Olin tilanteessa, jossa minä valitsin uutta koiraa ja se tuntui vaikealta. Pystykorvilla oli erityinen paikka sydämmessäni, olihan meillä ollut 2 chow chowta. Kun me menetimme meidän chow-chow uroksemme Joppe I:n, tahtoi poikamme leikkisämmän koiran, karkeakarvaisen kettuterrierin. Meidän vanha chow narttu ei ollut enää mikään leikkisä. Kun se kuoli halusin mieluusti koiran, joka olisi hieman enemmän työkykyinen, koska minua kiinnosti koiran kanssa harrastaminen. Me näimme, kuten monet muutkin Tanskassa, Hund og Hund imellen-ohjelman TV:stä, kun siellä oli pieni, vilkas ja hurmaava koira. Sellainen koira sen täytyi juuri olla! Odotin jännityksellä minkä rotuinen koira oli: islanninlammaskoira.
Joulukuun 1. 1996 tuli Joppe II kotiin. Locky (kettuterrieri) ei ollut erityisen ihastunut alkuun siihen. Sen kanssaan piti keskustella vakavasti siitä, että Joppe tulisi asumaan meillä. Joppe oli ihana pentu. Se oli eloisa, utelias ja sillä oli mitä ihanin luonne. Tein paljon töitä saadakseni Jopesta sosiaalisen ja tottelevaisen ja se oppi paljon asioita. Aloitimme DCH:n pentukurssilla, kun se oli 4 kk ikäinen.
Naapurin uroskoira hyökkäsi useita kertoja Jopen päälle ja Locky puolusti Joppea, joten se näki useita tappeluita. Yritimme pitää Jopen sisällä, kun naapurin koira oli ulkona.
6 kk:n iässä tunsin, että nyt on korkea aika alkaa harjoitella johtajuutta. Käytin harjoitusmenetelmiä, joita olin saanut koulutuskentältä. Korkeat huudot ja kovat komennot muilta koiranohjaajilta koirilleen tekivät Jopen epävarmaksi. Niinpä minä harjoittelin hieman kauempana muista itsekseni. Joppea tuli kouluttaa enemminkin iloisesti ja lempeästi.
Sitten tapahtui suuri katastrofi. Suuri koira tuli juosten ja hyökkäsi Jopen päälle ilman varoitusta. Joppe pelästyi kovasti. Olin vihainen ohjaajalle, mutta myös koirakerholle. Sillä se on mitä siellä saattaa tapahtua, oli heidän mielipide. Aloin itse olla todella hermostunut näistä hyökkäyksistä. Kadulla, kotona ja ulkoilutusretkillä.
Jopen aggression (vain toisia koiria kohtaan), huomasin kun se oli n. 8 kk. Nyt harjoittelimme sitten vielä aggression hillitsemistä, että se ei kehittyisi pahemmaksi. Jopen ollessa 18 kk menimme kehäkoulutukseen. Siitäkään ei ollut mitään apua. Neuvo jonka sain oli, että pidä rakki paikallaan. Olin hermostunut ja lopen kyllästynyt siihen olotilaan. Minulla oli maailman mukavin ja tottelevaisin koira, mutta kaikki mitä olin opettanut ja tehnyt hillitäkseni aggressiota, tuntui vain vahvistavan sitä. Kun Joppe viritti lihaksensa aggressiivisuuteen, puhuin sille rauhoittavasti. Yritin saada sen kontaktin minuun ja makupaloihin. Se oli oppinut “positiivisen ein”. Se tajusi sen hyvin, mutta kun vieras koira tuli, en saanut enää mitään kontaktia siihen. Se ei kuunnellut. Pidin sen kireässä hihnassa saadakseni sen pysymään sivussa.
Koetin haukkua hänet “lyttyyn”. Yritin myös tuijotus metodia, ja painaa hänet alististuksiin. Minä huusin ja karjuin. Ja kaikki nämä keinot yhä vain vahvistivat aggressiota. Olin varma, että minä tein jotain väärin, joten nyt minä vahvistin aggressiotani. Mutta sitä en tajunnut omin silmin, että juuri minun hermostumiseni antoi sitä vahvistusta Jopen aggressioon. Miten Joppe koki tämän, sen tiedän tänään. Johtaja oli pelokas, sen täytyi siis puolustaa minua, olinhan jo ensimmäisen hyökkäyksen aikaa osoittanut hermostumiseni. Se oli alkanut tulla aggressiiviseksi, koska se koki, että sen täytyi puolustaa minua hyökkääjiltä (vierailta koirilta). Se oli suuri tehtävä sille. Se oli niin stressaantunut, että se reagoi kaikkeen, minkä koki olevan uhkaus. Se oli koko ajan melko epävarma, koska sen täytyi vahtia. Se ei voinut rentoutua hetkeksikään. Senhän tuli huolehtia minusta. Joppe reagoi minun hermostuneisuuteeni ja epävarmuuteeni. Minä luulin, että minä olin johtaja. Sanoin toista suullani, mutta adrenaliini kehossani kertoi Jopelle toista kieltä. Sanat eivät paljoa sille kertoneet, mutta fyysinen ja psyykkinen viestini sen sijaan oli selvä.
Erosin koirayhdistyksestä. Koirakonsultti sai tutkia Joppea. Tunsin tämän miehen taitavaksi, joten tilasin ajan hänelle. Mutta ne metodit, joita hän neuvoi, johtaisivat vain aggression nousuun Jopen kohdalla. Kieltäydyin noudattamasta niitä. Konsultti ei katsonut minua, kuinka minun kehoni, käteni, jalkani, silmäni ja suuni reagoivat, kun Joppe haukkui ja menetin hallintani. Me harjoittelimme koirakerhossa puoli vuotta ja saimme siellä monia mukavia elämyksiä. Monien koirien kanssa Joppe pystyi leikkimään. Nämä koirat minä tunsin varmoiksi, joten niistä ei ollut ongelmaa. Joppe ei kuitenkaan voinut enää keskittyä opetukseen. Sen koko keskittyminen kohdistui vain “heikosta ohjaajasta” huolehtimiseen. Paha ympyrä oli sulkeutunut.
Tulisiko hänestä nyt vain kotikoira? Minä en halunnut islanninlammaskoirien tapaamiseen –99 Hanstholmiin. Minun mieheni oli kuitenkin sitä mieltä, että sinne lähdetään. Soitin Birthe Sauerille ilmoittautumisen. Puhuimme lyhyesti Jopesta. Hänen vastauksensa tuli heti: “sinun tulisi ottaa yhteyttä Jette Friisiin koirasi kanssa”. Jette oli mukana tapaamisessa. Hän katsoi Joppea hetken ja sanoi, että se on mukava koira, jossa ei ole mitään vikaa. Se on vain stressaantunut ja siltä puuttuu johtajuus. Mutta sinulle sen sijaan pitäisi tehdä jotakin, ha ha. Vastasin, että tiedän, mutta mitä? Tästä alkoi nyt yhden vuoden kestänyt kamppailu aggression poissaamiseksi.
Varttitunnin päästä tästä olimme Jopen kanssa näyttelykehässä. Se hyökkäsi toisen koiran päälle ja sai itsen vaarattoman puraisun. Jette kuuli metelin. Hän arveli, että aiheuttaja saattaisi olla Joppe ja saapui nopeasti paikalle. Hän otti Jopen, ja käveli sen kanssa kierroksen muiden koirien seassa, niin että se saattoi kulkea rauhassa. Sain käskyn lähteä tunniksi pois paikalta, jotta Joppe pääsisi rauhoittumaan. Tulimme sitten takaisin, Jopella oli vahva panta kaulassa, joka ei kiristänyt kaulaa. Hihnan tuli olla löysänä, ei kireällä. Jotta sain koiran kulkemaan mukanani, sain antaa vain pienen nykäisyn hihnalla. Ei komentoja (ei, paikalla jne.). Ainoa komento, jonka sain antaa oli tule-tule, jotta sain koiran seuraamaan itseäni. Jos oli pientä murinan alkua, en saanut sanoa ei, vaan käännyin toiseen suuntaan ja menimme pois, jotta se ei tuntisi sitä mitenkään vaaralliseksi.
Minun tuli rentoutua, vetää ilmaa syvälle ja nauttia olostani. Se meni hienosti, tiesinhän, että Jette oli koko ajan paikalla. Tapasin ihmisen, jolla oli yksi uros ja kaksi narttua. Hän pysähtyi kysyäkseen Jopesta (haavan takia). Joppe oli erittäin mukava. Se meni hienosti ja olin erittäin iloinen. Hetkeä myöhemmin tuli minulle puhumaan mies, joka sanoi, että sinun täytyy kyllä saada koirasi käyttäytymään toisin. Koira kulki ohi ja aggressio oli valmis. Nämä kaksi episodia osoittavat hyvin miten herkkä koira on omistajansa signaaleille. Olin rento ensimmäisen tapaamisen ajan. Toisessa tapaamisessa jouduin taas kohtaamaan huonoa sanomaa koirastani. Kun kuljeskeli rauhassa paikalla, niin Joppekin tuntui rauhoittuvan. Sen jälkeen se istahti, kun pysähdyin.
Jette selvitti minulle, että Joppe on hyvin turhautunut ja stressaantunut. Ensimmäinen tehtävä on saada siltä stressi pois ja rauhoittaa se. Ja johtajuutta tulisi vahvistaa. Sitä ei tulisi viedä koulutuskentälle. Riehakas leikki ja kaikki komennot olivat ehdottomasti kiellettyjä. Minun tulisi hengittää syvään ja rauhallisesti, jotta saisin adrenaliinin laskemaan. Jopen tulisi kokea maailma uudessa rauhassa ja huomata, että se ei olekaan vaarallinen.
Minä jätin kaiken, mitä olin oppinut muualta, seurasin vain Jeten neuvoja. Joppe oli 2 v 8 kk. Kova ja opettava raadanta alkoi.
Stressin poisto
Kuljeskelimme rauhallisesti ja rentoina ympäriinsä. Kun koira halusi mennä johonkin suuntaan, lähdin menemään päinvastaiseen, jotta sille tuli selväksi, että minä johdan. Aluksi puutarhassa ja sitten kauempana kotoa. Pieniä matkoja kerralla. Sen tulisi vain seurata minua. Jos se halusi haistella ja merkkailla vedin Jopen eteenpäin (pieni nyköisi hihnassa, irrottaakseni koiran, keskeyttääkseni sen mitä se oli tekemässä). Löysä hihna välissämme ei pakottaisi häntäs seuraamaan, ainoastaan tule-tule komento olisi seuraamista varten. Se ei saanut tehdä aluemerkkausta eli minä päätin minne se sai nostaa jalkaa ja missä alkaa nuuhkimaan kävelymme aikana. Muutamassa päivässä saatoin havaita selkeää rauhoittumista. Kävimme useilla pienillä lenkeillä päivän mittaan. Jos hermostuin siihen, menimme heti kotiin. Aloimme tehdä paljon vasempaan käännöksiä, koska se ei saanut mennä edelläni. Silloin sai myös helposti katsekontaktin. Se sai koko ajan enemmän palkintoja – katsekontaktilla ja ilmeillä. Sitten aloitimme kahdeksikon kahden esteen ympäri. Yhä sama rauhallinen tahti, löysä hihna, pieniä nykäisyjä ja vain tule-tule komento. Joppe vaikutti väsyneeltä. Kehuin hieno (fint) sanalla hyvän (dygtig) siasta (hieno kuulostaa lempeämmältä) kun se meni mukavasti, rauhallisesti ja vetämättä. Jos kohtasimme toisen koiran Joppe reagoi, mutta vedin hänet taas pienellä nykäyksellä rauhallisesti eteenpäin. Ja edelleen vain tule-tule komento. Kun pääsimme takaisin rauhalliseen tahtiin otin katsekontaktin ja palkitsin hieno sanalla.
14 päivän jälkeen menin kylään liikkeiden sulkemisajan jälkeen. Siellä oli rauhallista, mutta kuitenkin hieman liikennettä ja ihmisiä kadulla. Minun piti työskennellä paljon itseni kanssa. Hengitystä ja oleskelua erilaisissa paikoissa ja tilanteissa. Huomasin selkeää rauhoittumista, se meni nyt hyvin.
Naapurin kanssa sovimme, että jos koiramme kohtaavat, menemme itse nopeasti pois niiden luota. Tein myös niin, että menin nopeasti sisälle taloomme ja huusin rauhallisesti, Joppe tule. Joppe seurasi ilman, että tappelua syntyi. Minä säilytin rauhallisuuteni ja Joppe sai makupalan.
Lomalla Jeten luona
Olin jännittynyt ja vähän hermostunut. Joppe huomasi sen heti. Siellä oli myös muita koiria. Joppe haukkui ja uhosi. Se ei tosiaan vaikuttanut ystävälliseltä. Se suljettiin autoon, siten että se pystyi näkemään ympärilleen. Me kuljimme hiljaa ympärillä. Kun koira meni ohi, haukkui Joppe raivoissaan. Minä käänsin selkäni sille, jotta se ymmärtäisi, että minä en halunnut sen meteliä. Kun se oli hiljaa, käännyin ympäri ja otin katsekontaktin siihen – ei sanoja. Noin 4 tunnin harjoittelu tuotti tulosta. Joppe kävi nukkumaan. Sinä aikana käytin sitä ulkona muutamia kertoja. Minun nykäisytekniikkani ja kehonkieli olisivat riittävät eleet sille. Minun tulisi olla johdonmukaisempi. Nyt pystyimme ohittamaan koiran n. 10 metrin matkan päästä. Illalla tuli lisää koiria, jotka olivat tulleet harjoittelemaan lampailla. Joppe syttyi jälleen, joten me menimme taas rauhallista käyntiä ympäriinsä löysällä hihnalla. Jos huomasin siinä aggressiota laitoin hihnan jonkin kepin ympärille ja meni muutaman askeleen poispäin. Jos Joppe alkoi melskata en katsonut sitä ja kun se taas oli rauhassa otin taas katsekontaktin ja saatoimme jatkaa matkaa. Illalla pääsimme jo 5 metrin etäisyydelle koirista, Joppe kävi maaten ja alkoi nukkua. Olin itsekin tullut paljon varmemmaksi ja keskittyneemmäksi. Huomasin, että tämä tosiaan alkaa toimia. Uskoin nyt todella, että tällä lailla saamme katkaistua sen käyttäytymisympyrän, mihin se oli joutunut.
2. päivänä harjoittelimme johtajuutta, josta oli ollut puhetta. Johtaja saa aina ruokaa ensimmäisenä, on aina parhaalla paikalla, näyttää tien minne mennään, on korkeimmassa asemassa laumassa, koira (alimpana laumassa) tervehtii johtajaa, joka menee ensimmäisenä kapeista paikoista – koira ei mene ennen johtajaa, johtaja taas palkitsee koiran kontaktilla ja monin muunlaisin tavoin. Koko päivän siis teimme siis Jopesta entisen johtajakoiran sijasta laumassamme alemmassa asemassa olevaa. En epäillyt etteikö se olisi ollut oikein. Aloin itse ymmärtää johtajuutta eri tavalla kuin ennen. Saatoin nähdä monia erilaisia signaaleja. Tajusin Jopen reaktiot ja ymmärsin miksi ne piti korjata. Niitä ei pysty oppimaan kirjoista. Ne tulee oppia näkemään. Joppe sai kohdata vieraan koiran irti ollessaan. Minun tulisi olla passiivinen, se ei saisi saada katsekontaktia minuun. Joppe oli lammashäkissä. 1. koira tuli sisään, ne haistelivat toisiansa, Joppe oli puolustusasemissa, mutta se koira ei vaikuttanut vaaralliselta. Joppe rentoutui. 2. koira tuli siässän. Sekään ei ollut vaarallinen. Joppe on rauhallinen ja kuljeksii ympäri alueella. 3. koira tulee sisään. Kaikki neljä leikkivät hieman keskenään. Se oli riittävästi sille. Saatoin tarkkailla Jopen koirakieltä ja huomasin sen hakevan aina uuden koiran saapuessa sisään katsekontaktia minuun. Minä olin kuitenkin passiivinen, joten se ei saanut minulta vastausta. Sen tuli itse käyttää ja uskoa omaan koirakieleensä.
3.-4. päivä. Positiivisa kokemuksia muiden koirien kanssa. Leikkiä, rauhallisia aktivointi harjoitteluja, kierimistä, siksakia, etsimistä, eteenpäin lähettämistä – näistä koirat eivät saa palkintoa itselleen. Joppe oli nyt aivan rauhallinen atuossa. Toiset koirat saivat mennä ohitse. Saatoin mennä kauaksi siitä, mutta siltikään se ei päästänyt ääntäkään. Sain yhä lisää itsevarmuutta ja uskoa, että meillä menee hyvin kotonakin. Harjoittelin olemaan johtajaja hyvin keskittyneesti, rauhallisesti ja ystävällisesti. Kun kohtasimme toisia koiria emme menneet liian lähelle niitä. Jos toisen koiran omistaja ei kunnioittanut sitä, että minun koirani ei saisi tervehtiä hänen koiraansa, olin vihainen. Minulle oli aivan sama mitä he ajattelivat, minun koirani oli se joka rähjäsi. Joppe alkoi olla tarkkaavaisempi minun suhteeni. Meidän kommunikaatioa alkoi olla enemmän ja enemmän katsekontaktia ja kehonkieltä. Meillä oli paljon pieniä onnistumisia.
Kokeilen viemällä Jopen epäviralliseen DCH näyttelyyn elokuussa 99. Se meni hienosti, vain olemalla sekamelskan keskellä, kunnes Joppe tapasi islanninlammaskoiran. Silloin se alkoi uhota, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Sen jälkeen se makasi vieressäni ja koirat saivat mennä sen ohitse ilman aggressiivisuutta. Koska Joppe oli rauhallinen, lähdimme kotiin noin tunnin harjoittelun jälkeen. Koko ajan oli hieman erilaista harjoittelua, että se ei stressaantuisi.
Tapasin tutun, joka on yksityinen kouluttaja. Hän tarjosi meille tilaisuutta harjoitella heidän kanssaan. He tunsivat Jette Friisin ja hänen menetelmänsä. Ensimmäisessä harjoituksessa olin hieman jännittynyt. Joppe reagoi heti, kun lähestyimme toisia koiria. Kouluttaja laittoi varovasti käden minun selkääni, se vaikutti Joppeen. Kouluttaja ohjasi meitä liikkumaan hänen kanssaan toisten koirien ympärillä noin vartin ajan. Kun Joppe oli kiinnostunut minusta eikä muista koirista, ohjaajineen menimme sivuun. Toisella harjoituskerralla Joppe laskettiin vapaaksi 8 nartun kanssa. Siitä seurasi pieni jäykistyminen koirien kesken, mutta se meni ohi itsestään. Arvojärjestys selvitettiin paikalla. Joppe hakeutui pois koirien keskeltä, mutta se kutsuttiin takaisin. Se ei saisi merkkailla koulutuspaikalla. Se pääsi asioilleen vain luvan saatuaan alueen ulkopuolella. Joppe laskettiin myös vapaaksi penturyhmän kanssa. Oj, kuinka kauniisti se osasikaan käyttäytyä, joten nyt alkoi näkyä joten todellista edistymistä.
Aloin kouluttaa Jopelle myös LP1:a (Alo-luokan tokoa), nyt se pystyi selvästi jo keskittymään. Nykyään käytän erittäin selkeitä signaaleja, kehonkieltä, ilmeitä, jotta se todella näkee mitä tarkoitan. Saavutimme 89/100 pistettä LP1 kilpailussa 13.6.2000. MAHTAVAA
Yhteenveto siitä mitä olemme käyneet läpi:
Islanninlammaskoiran ohjaajan (omistajan) tulee olla rauhallinen, fyysisesti ja psyykkisesti vahva ja rehellinen.
Ei tule sanoa toista suulla ja kertoa muuta kieltä kehollaan. Sillä juuri kehonkieleen koirasi reagoi. Islanninlammaskoira ei myöskään siedä kovuutta sen koulutuksessa.
Mitä enemmän näkee suden/villikoirien käytöstä sitä enemmän saa tietoa kuinka niitä voi kouluttaa. Sudet/villikoirat eivät olet vielä ihmisiin tottunut ja kaikki sen vaistot ja signaalit ovat puhtaita.
Olen löytänyt iloisen ja tottelevaisen koiran tämän prosessin aikana. Se ei sortunut sille sopimattomien koulutusmenetelmien (ei-rodunomaisten) alle. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta onko ihminen myös koiran paras ystävä??
Suuri menestys:
Ilmoitin Jopen näyttelyyn Esbjergissä luokkaan “arvostelun ulkopuolella” (Tanskassa koiraa ei voi muuten viedä viralliseen näyttelyyn katsojaksi suom. huom.). Se osoitti aggressiivisuutta pari kertaa, mutta se meni ohi ilman, että meidän tarvitsi lähteä poispäin. Se oli lopulta ystävällinen toisille islanninlammaskoirille. Olin huumaantuneen iloinen päästyäni niin pitkälle 10 kk:n työn jälkeen, ei vähiten itseni kanssa, se oli itse asiassa kovin työ.
Olen oppinut niin paljon uusia asioita viimeisimpänä hillityistä signaaleista. Vaimea murina minulta Jopelle merkitsee sille, että se mitä se on aloittamassa ei ole minun mieleeni. Kun se tottelevaisesti seuraa, kerron sille, että nyt asiat ovat ok pienellä maiskuttavalla äänellä.
Joppe ei ole todellakaan helppo koira. Se oli johtajapentu pentueessaan. Se on UROSKOIRA. Se on hyvin signaaliherkkä ja luulee olevansa poliisi. Siksi luulen, että se jatkoi villiä reagointiaan, jos se tuli haastetuksi tai tuli uhatuksi. Jos minä menetin hetkeksi johtajuuden, oli se heti valmis ottamaan vallan. Sellainen on luonnon arvojärjestys. Minä tiedän, että saan monia mukavia, mutta en ikävystyttäviä vuosia molemmin puolisen luottamuksen vallitessa itsevarman ja rakastettavan pystykorvan kanssa.
Lopuksi on mainittava, että Jopen kasvattaja antoi minulle selvää tietoa rodusta ja Jopesta. Mutta on olemassa tietoa, jota ei voi kertoa sanoin. Se on, että koska se on primitiivikoira se tulee opettaa seuraamaan ihmistä. Mutta sitä ei saa inhimillistää.
Suomeksi löytyy aiheesta ainakin kirjanen: Rauhoittavat signaalit (Turid Rugas).