Hundur 2/2002, Kennelesittely
Aitiorannan kennel
Jouluna 1995 päätin saada itselleni koiran. Rodulla ei ollut väliä kunhan se olisi kiltti, karvainen & siltä löytyy neljä jalkaa. Isä sai suorittaa rodun valinnan koska pelkäsi koiria ja eihän sitä nyt sutta voi ottaa sellaiseen perheeseen. Isäni päätyi jämtlanninpystykorvaan. Rodun edustaja saapuikin ensimmäiseksi koirakseni huhtikuussa 1996.
Kesällä 1997 sitten selailin innokkaasti koirakirjoja. Olin päättänyt hommata Taakelle pikkusiskon. Valintakriteereinä oli aiempien vaatimusten lisäksi pystykorvaisuus ja metsästysvietin puute, vielä toivoin helposti mva:n saavaa rotua (ilman metsästyskokeita tms). Lopulta valittavanani oli enää kaksi rotua: buhund ja islanninlammaskoira. Kalevasta satuin juuri niihin aikoihin lukemaan ilmoituksen jossa myytiin buhundeja mutta jostain syystä en siihen reagoinut. Ehkä olin jo salaa tehnyt valinnan mutta en sitä ollut itsellenikään kertonut.
Eräänä pimeänä syksyn iltana naapurin paimensukuisen lapinkoiranartun omistaja sitten syöksyi luokseni heilutellen lappua kädessään. Siinä oli puhelinnumero jollekin islantilaiskasvattajalle jolle oli juuri syntynyt pentue. Vastaajan nimestä en saanut mitään selvää mutta selvisi että kasvattaja oli ulkona ja kehotus oli soittaa uudelleen 15 min kuluttua. Ihminen joka pelkää puhelinta joutui siis heti tekemään kaksi puhelua. Toisella kerralla sitten kasvattaja oli vastaamassa puhelimeen ja sain nyt jopa nimestä selvää. Puhelun lopetettuani huomasin tehneeni varauksen urokseen kun narttuja ei ollut. En kadu yhtään. Marraskuussa 1997 lopussa sitten suuntasimme auton Kerimäelle. Hallmar eli Hallu pääsi sitten Taaken seuraneidiksi.
Näyttely haaveeni heitin menemään pennun kasvaessa. Sen häntä oli aivan hirmuinen sirppi! Eihän sellaisella voi pärjätä varsinkin kun olin aloittanut häntärodulla eli metsästyskoiralla ja niillä sirppihäntä tarkoittaa varmaa kakkosta. Vein Hallun kuitenkin näyttelyyn ihan puhtaasti mielenkiinnosta. Saalistimme heti komean 0:n. Hallu oli mukamas liian iso (kuten onkin…) mutta häntää ei haukuttukaan arvostelussa. Sittemmin tuli kierrettyä jokunen näyttely. MVA tuli aika helposti jo toisella hakukerralla. Häntä on sentään olematon virhe jos muuten on raameja tarpeeksi. Pallit poika kuitenkin menetti huonojen lonkkiensa ansiosta.
Vaan enhän minä tähän voinut tyytyä kun olin narttua haluamassa niin olin vain uroksia kerännyt. Tammikuussa 1999 kirjoitin sitten Islantiin kirjeen. Toukokuussa 1999 lähdin jo pentua hakemaan. Kävin katsomassa rodun erikoisnäyttelyn jonka voitti sopivasti tulevan pentuni isä. Sieltä suuntasin sitten pentua hakemaan. Pennun valinta kahdesta mustasta tytöstä oli lopulta helppoa. Askja oli hyvin passiivinen ja Assa hyvin sosiaalinen. Assa se sitten lähti mukaani ja Askja jätettiin kasvattajalle itkemään siskon menetystä – Assa oli heti kuin kotonaan minun kanssani.
Aloitin Assalle sulhasen etsimisen hyvissä ajoin syksyllä 1999. Valinta tulikin nopeasti tehtyä; lyhytkarvainen & A-lonkkainen Fįni.
Kun vauhtiin pääsee niin kuinka sitä osaa lopettaa. Kirjoittelin Saksaan ja Hollantiin keväällä 2000 kyselläkseni olisiko sinnepäin tulossa mitään mielenkiintoista pentuetta josta voisin saada toisen jalostusnartun. Eva-neiti oli kyllä pettymys C-lonkin ja luppakorvillaan, joten siitä ei tullut edes näyttelyihin kaveria.
Olin alkuvuonna 2000 luvannut Islannin tuttavilleni ostaa pikkuisen pojan heidän ensimmäisestä pentueestaan. Lubbi syntyi sitten joulukuussa 2000 ja saapui Suomeen helmikuussa 2001. Lubbilla ei onneksi ole mitään haaveita jalostuksellisesti joten se tuli Suomeen vain omistajan riemuksi.
Kun tuttuja alkaa kertymään niin niitähän kertyy. Huhtikuun lopussa 2001 sain postia eräältä tutulta hollantilaiselta kasvattajalta että siellä olisi pikaisesti kotia etsivä 3,5 vuotias uros, Ymir. Ymir osoittautui erittäin kiltiksi ja varma luonteiseksi nuoreksi mieheksi & lentomatkailussa kutistuneeksi. Yhden luonnevikaisen koiran omistajana olen pojan luonteeseen todella tyytyväinen.
Vihdoin kesällä 2001 olin päässyt siihen pisteeseen että sain Assalleni yrittää pentujen tekoa. Juoksukin taisi tulla heinäkuun loppuun (veri puuttui!) mutta meni myös eikä pentuja sitten syksylle 2001 tullutkaan. Seuraavaa juoksua odotinkin helmikuun tienoille. Sulho odotteli jo innokkaana (tai ainakin sen omistaja) eteläisessä Ruotsissa. Eva aloitti toisen juoksunsa joulukuun puolessa välissä ja tietenkin Assan piti tehdä omansa siihen myös. Juuri joulunpyhien alla aloitettu juoksu ei ollut ihan ajoitukseltaan sitä mitä toivoin. Assa alkoi jo juoksun kolmantena päivänä kääntämään takamustaan Ymirilleni joten tiesin että nyt olisi tosi kiire jos aioin jotenkin selvitä Ruotsin sulhon luo. Matkan varaus olikin sitten jo aivan mahdotonta joten oli pakko turvautua parhaaseen mahdolliseen korvikkeeseen eli Ymir sai tehdä toiset pentunsa. Assa tuli oivallisesti astutetuksi jo juoksun ensimmäisen viikon aikana.
Vaikka Assa on lyhytkarvainen ei kantamisen merkkejä näkynyt päällepäin joten vein Assan sitten ultraan kun tuli riittoisasti päiviä astutuksesta. Ultrassa näkyi yksi varma pentu (selvästi se oli musta!) sekä pari epämääräistä harmaata täplää joita vain todellinen optimisti pennuiksi sanoisi. Pessimistinä odottelin siis yhden pennun syntymää helmi-maaliskuun vaihteeseen 2002. Assa alkoi ultran jälkeen turpoamaan kunnolla joten kauhu alkoi vallata mieleni kun se ainoa pentu vaikutti olevan todella kaamean kokoinen. Synnytyksessä olisi siis varmasti turvauduttava keisarinleikkaukseen.
Tässä välissä tuli Suomeen taas uusi narttu Hollannista mutta tällä kertaa jo sijoituskotiin.
Luin synnytystä odotellessa hyvin ahkerasti kirjaa “koira saa pentuja” ja hommasin hyvin paljon apuvälineitä synnytystä varten. Se auttaa kummasti kun on tarvittavia välineitä paljon joita ei osaa yhtään käyttää…
Synnytys sujui lopulta seuraavanlaisesti:
28.2. klo 00.15
Assan lämpö laski 36,6C joten odotettava enää 10-24h kun kirjasta luen ohjeita.
28.2. klo 12
Levottomuus oli päivän sana. Assa ei malttanut pysyä missään paikassa enää paria minuuttia pidempään. Ulkona oli käyty jo kolmesti yrittämässä isoa kasaa mutta ruokalusikallisia ne oli aina olleet. Assa käveleskeli vain seinän vieriä ulkona ja muutenkin oli hyvin levottomaan tyyliin pihalla.
1.3. klo 6
Vielä en selvinnyt soittamaan lekurille mutta numero oli valmiina puhelimessa. Synnytystä odottelin koko yön valvoen (tai tunnustan ottaneeni klo 3 jälkeen pari puolen tunnin torkahdusta). Assassa ei näy enää mitään tulevan synnytyksen antamaa painetta.
1.3. klo 8
Isä käytti Assaa ulkona ja sen jälkeen Assa syöksyi tärisemään kainalooni (pentulootan vieressä oli väliaikainen sänky) ja huomasin että patja kostui nopeasti eli Assa vetäisi vedet patjalle. Eli tärinää oli läähätyksen kera ja jos tulkitsin oikein niin nyt pitäisi jo syntyä jos on syntyäkseen. Assallahan oli vielä puoli 6 lämpö alhaalla ja reilu 30h on melkoisen kauan.
1.3. klo 9.30
Soitin lääkärille ajan klo 10.30.ksi kun ei voinut ihan heti ottaa vastaan koska oli juuri leikkauksessa.
1.3. klo 9.55
Kaamean ponnistelun tuloksena punainen uros syntyi! Pettymykseni (siis ei musta eikä narttu) nimesin kuitenkin kokonaan Assan mukaan: Örn Össuson. Nuora ei kuitenkaan venynyt yhtään eli kun Assa seisoi niin pentu roikkui ilmassa ihan Assassa kiinni. Auttaminenkin oli toivotonta kun se nuora oli todella tiukalla eikä minusta ollut apua.
1.3. klo 10.15
Soitin uudelleen lekurille kun sain perua ajan ja pyytää neuvoja nuoran katkaisuun. Tietenkin kun Pirkon (lekuri) sain luurin toiseen päähän niin eikös Örn tipahtanutkin jo alas. Assa katkoi nuoran erinomaisesti sitten itsekin kun siihen ylsi.
1.3. klo 10.25
Soitin Kuopioon Merjalle pennutuksen onnistumisesta kun olin aiemmin aamulla saanut käskyn soittaa HETI kun jotain tulee ja silloin tupsahtikin huomaamattani musta narttu Öggva-Aska maailmaan.
1.3. klo 10.30
Hiekan värinen Tuhkimo eli Öskubuska pullahti sitten heti perään.
Tässä välissä olin hieman huolissani Assasta kun se ei tahtonut millään ruveta hoitamaan pentuja. Todellakaan en uskonut että pentuja enää tulisikaan kun 3 oli maailmaan saatu kun siinäkin oli jo runsaasti. Assa oli kuitenkin levoton eikä tahtonut millään rauhoittua pentuja syöttämään joten aloin tietenkin, tyylini mukaan, epäilemään että siinä mustassa Mutsissa on jotain vikaa eikä osaakaan hoitaa pentuja. Olihan siinä “vikaa” kun jahtasin taloa ympäri tyttöstäni joka yritti selvästi ulostaa jotain joka paikkaan. Katsoinkin Assaa sitten tarkemmin ja hännän alta minulle näytettiin kieltä. Isoin pentu tuli siis ihan oikealla asenteella maailmaan.
1.3. klo 12.25
Saatuani isälle sanan että tulee apuun koska viimeisin ei näyttänyt tipahtavan ollenkaan ulos (olin valmistautumassa lekurille taas…) niin musta narttu Ösp-Alma tupsahtikin ulos. Vaan en sitten riemuinnutkaan liikaa kun Assa kiskaisi Alman napanuoran poikki ihan kunnolla navasta ja verta suihkusi ihan riittoisasti. Taas soitin lekurille. Sieltä lohdutettiin että se tyrehtyy kyllä. Kolme ensimmäistä vikisi lootassa suht kylmissään ennen kuin muistin laittaa lämpötyynyn seinään kiinni verisillä käsilläni ja Assa vältteli yhä lootaa. Putsasin nyt sitten jo pentulaatikonkin.
1.3. klo 12.50
Kun isä sitten tuli kotiin niin sain Assan lootaan uusimman vauvan kera ja samalla sitten tupsahti pentueen pienin, musta uros Ölvaldi, sinne muiden seuraksi. Ölvaldi on tasapuolisuuden vuoksi saanut nimensä isältään.
Hirmuisen helppoahan se lopulta oli eikä minua siinä hommassa tarvittu kuin häsläämiseen.
Mitä tästä opinkaan: kannattaa aina soittaa lekurille HETI sillä siitä on selvästi kovasti hyötyä! Kannattaa myös ajoittaa ensimmäinen pennutus arkipäivälle niin sen lääkärin saa yleensäkin kiinni.
Niin, syytä on myös että aloitteleva kasvattaja saa purkaa odottelun kauhuaan sähköpostilla & tekstiviestein jollekin hiven rauhallisemmalle & kokeneemmalle kasvattajalle eli kiitokset rauhoittavista vastauksista Kerimäelle!
Pentujen hoito sujui ihan kuten synnytyskin: ei minulla oikein ollut siinäkään tekemistä. Toki sain vaihtaa alustaa pentulaatikkoon mutta muuhun ei minusta oikein ollut kun Assa imetti pennut todella hienosti ja hoiti muutenkin mallikkaasti. Lisäruoka alkoi pennuille maistua vasta viiden viikon iästä kun Assa aloitti tehokkaan vieroituksen nisiltään. Siihen asti tarjoillut lisäruoat oli koettu vain hauskaksi liukasteaineeksi tassujen pohjiin ja mukavaksi takamuksen alustaksi. Kun pennut tulivat kuuden viikon ikään ei kukaan pennuista enää yrittänytkään nisälle. Ulosteiden syöminen alkoi selkeästi etoa Assaa kun pennuille tuli seitsemän viikkoa täyteen (ihan tuoreet maistuu kyllä edelleen). Vasta sen jälkeen olen joutunut siivoilemaan niitä kunnolla. Pentujen Ymir-isä pääsi leikittämään vauvojaan melko alusta asti ja jaksoikin ainoana aikuisena sitä hommaa tehdä pitkiä toveja. Riemu tuntui olevan molemmin puolista kun Ymir pääsi pentujensa luokse, siinä sitä vilskettä riittikin. Itselleni on siis jäänyt lähinnä pissapaperin vaihto & pentujen haltioituneena tuijottaminen.
Pennuille kotien saanti olikin vaikeaa. Onneksi mustat tytöt saivat oikein mukavan oloiset kodit jo ennen luovutusikää (kumpikin omistaja löysi minut netin kautta ja tytöt matkasivat kumpikin eri suuntiin & mahdollisimman kauas) mutta kolme muuta jäivät pakosta äidin ja isän seuraksi kotiin. Tarjontaa on siis pennuista tänä vuonna liikaakin. Nyt kun mustat tytöt on saatu maailmalle niin täytyy sanoa että pentujen teko & hoito on paljon helpompaa kuin osasin odottaakaan. Saa nähdä miten ensi kerralla käy! Lauman reiluun kasvuun täytynee varautua silloinkin.
Tiina Kankkunen
aitioranta@jippii.fi
http://www.geocities.com/aitiorannankennel/