Hundur 4/2009, Kennelesittely
Ketunsaran kennel
Ajatus Ketunsaran kennelistä syntyi, kun päätin tehdä pennut ensimmäiselle islanninlammaskoiralleni Punapihlajan Alma Fenjudottirille. Kasvattajan peruskurssin läpäisin maaliskuussa 2005 Alman ollessa 1-vuotias eli hyvissä ajoin ennen suunniteltua pennutusta. Luultavasti, ennen kuin itsekään ymmärsin, olin jo sitoutunut pitkäjänteiseen kasvatustyöhön. Toki olin jo lapsesta asti tottunut asumaan ja elämään koirien kanssa, mutta ainoastaan sellaisten kotikoirien kanssa, joiden kanssa ei käyty näyttelyissä eikä sen kummempia harrastettu.
Yhteistyö
Kasvatustyössä on mielestäni erittäin tärkeätä yhteistyö muiden kasvattajien kanssa. Vaikka itsellä olisikin oikein hyvä jalostuskoira, tarvitaan pentueen tekoon aina myös se toinen koira. Ainoastaan hyvällä yhteistyöllä sekä koti- että ulkomaisten kasvattajien kanssa, onnistuu löytämään sopivan kumppanin omalle koiralleen. Yhteistyössä muiden kasvattajien kanssa olen saanut Ketunsaran kenneliin useamman ulkomailta tuodun, harvinaista sukulinjaa olevan uroksen jalostusoikeudet. Yhteistyötä on tarvittu myös kahden ulkomailta tuodun (Thoka & Gantroppas Arsol Emma) ja yhden kotimaasta ostetun nartun (Aitiorannan Jalda Jadsteinn) hankkimiseksi. Jalostukseen tarkoitetun koiran tuonti ulkomailta on kallista hommaa ja riskit ovat suuret. Kun koirat hankitaan yhdessä, jakautuu taloudellinenkin riski useamman kasvattajan kesken. Tuonneissamme on ikävä kyllä ollut myös jalostuskelvottomia yksilöitä, varsinkin urosten kanssa on ollut epäonnea. Yhdysvalloista on tuotu yksi kivesvikaiseksi osoittautunut uros, toinen on osoittautunut steriiliksi ja Islannista tuotu uros oli kivesvikainen. Vakuutus ei valitettavasti korvaa kivesvikaa! Onneksi olemme yhdessä tuoneet kolme kertaa samasta pentueesta myös nartun jatkamaan harvinaista sukulinjaa. Nartut eivät ole Ketunsaran kennelin omistuksessa tai hallinnassa, mutta näiden narttujen jälkeläisten avulla saan toivottavasti jatkaa kasvatustyötä. Ilman tätä yhteistyötä, loppuisi kasvatustyöni lyhyeen. Yhteistyö varsinkin Tunturiketun, Punapihlajan ja Aitiorannan kennelien kanssa on ollut hedelmällistä. Omia kasvatteja ristiin käyttämällä tulisi äkkiä seinä vastaan. Muutenkin tulee nopeasti seinä vastaan, jos ei ota tarkkaan huomioon terveysasioita. Ei-niin-kauniin koirankin kanssa voi jatkaa kasvatusta, mutta D-lonkat estävät jalostuksen kokonaan!
Jalostustoimikunta ja uroslistat
Olen kuunnellut Koira Expossa Kennelliiton jalostustieteellisen toimikunnan puheenjohtajan Kirsi Sainion erittäin hyvän luennon jalostustoimikunnan tehtävistä ja hän korosti luennossaan, että jalostustoimikunnan tehtävä on ainoastaan listata ja tulkita terveystuloksia, mutta jalostustoimikunta ei saa antaa jalostussuosituksia tai laittaa koiria minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Vasta kolme pentuetta kasvattaneena tunnen vielä olevani todella kokematon, joten tarvitsen jalostustoimikunnan tekemää uroslistaa valintaani helpottamaan. Uroslistassa urokset ovat aakkosjärjestyksessä ja jokaisen suvullisesti yhdistelmään sopivan uroksen kohdalle on merkitty mahdolliset terveysongelmat, jotka on ilmoitettu jalostustoimikunnalle (esim. allergiat, tulehdukset tai pienet muutokset silmissä).
Ensimmäinen Ketunsaran pentue
Alman pentuetta suunnitellessani sain listan sopivista uroksista. Alman kohdalla asiaa helpotti sen hyvä terveys: A-lonkat, terveet polvet ja kyynärät, terveet silmät ja sydän. Lista oli siis tavallisesta suvusta huolimatta aika pitkä. Tosin olin kyllä oikeastaan jo valinnut Tanskasta tuodun Westmanna’s Trölli Hrafnaflokin (Röllin) Alman sulhaseksi. Rölli osoittautui muuten terveeksi, mutta toisessa polvessa oli 1-tulos. Rölli oli varsin tarkka poika eikä Alma tuntunut kelpaavan Röllille. Ongelma olikin kuitenkin ainoastaan väärä päivä. Rölli oli tarkempi kuin progesteronitesti, astutus onnistui todella hienosti kun päivä osui kohdalleen.
Alman tiineysaika sujui kuin kirjoissa konsanaan. Vatsa kasvoi valtavaksi ja kesäinen helle teki loppuajan melko tuskaiseksi. Alma olisi halunnut jatkuvasti mennä järveen jäähdyttelemään, mutta pelkäsin järvivedessä mahdollisesti olevia bakteereja. Siis ei uimaan!
Mökillä mukanani oli Kasvattajan peruskurssi, josta sitten opiskelin ulkoa kaiken synnytyksistä ja mahdollisista komplikaatioista. Olin jo soittanut Juvan kunnaneläinlääkärille ja varmistellut, että varmasti pääsisimme eläinlääkäriin, jos homma ei tunnu luonnistuvan. Alma oli onneksi myös lukenut peruskurssin hyvin, koska noudatti synnytyksessä kaikkia ohjeita. Mittailin lämpöjä säännöllisesti jo viikko ennen h-hetkeä. Kun lämpö sitten laski alle 37, soitin Riitalle innoissani, että kyllä ne pennut taitavat syntyä. Päivän mittaan Alma tyhjensi suolensa ja lakkasi syömästä. Muuten se oli todella rauhallinen kuten yleensäkin. Illalla Riitta kehotti minua menemään nukkumaan ajoissa, jotta saisin edes vähän unta ennen kuin läähätys, tepsuttelu ja vinkuna alkaisi. Tein töitä käskettyä ja vajosin uneen. Seuraava ääni, jonka kuulin, oli omituinen lotina. Avattuani silmäni näin jaloissani seisovan Alman. Siirsin katseeni hieman alemmaksi ja huomasin, että siellä koiran jalkovälissä roikkui jotain. Mitäpä muuta se olikaan kuin Tumi! Alma ei ollut siis päästänyt ääntäkään. Kun jälkeiset oli saatu ulos siirsin Alman ja Tumin pentulaatikkoon. Tasaiseen tahtiin ulos tuli ensin viisi pentua ja tunnin välin pidettyään Alma synnytti vielä kaksi pentua. Pennut syntyivät niin helposti, että Almasta ei huomannut mitään, ehkä selkänahka vähän värähti. Voisi sanoa, että Alma vain pudotteli pentuja maailmaan. Alma taitaa olla niitä koiria, joista viimeisessä Koiramme-lehdessä oli juttua: elinvoimainen koira, jonka astutus ja synnytys ovat helppoja ja tekee isoja pentueita. Eiköhän tässäkin rodussa tarvita elinvoimaisia ja lisääntymiskykyisiä koiria!
Alman jälkeläiset ovat nyt reilu 3-vuotiaina hyvälonkkaisia ja muutenkin terveitä koiria, kaikkien polvetkin ovat terveet. Luonnetesteissä T-pennut ovat pärjänneet hyvin vaikka Alma itse onkin pehmeä ja sen luonnetesti keskeytettiin. Hyvän terveyden ja luonteen lisäksi ne ovat pärjänneet mukavasti näyttelyissä. Tosin varsinaisia kehäkettuja ne eivät ole, koska omistajat eivät ole kovin innokkaita näyttelyihmisiä.
Vaikeita päätöksiä
T-pentuja syntyi kokonaiset 7, mutta silti yksi islanninlammaskoiraa haluava jäi ilman. Päätimme Merja Korhosen kanssa tuoda Islannista nartun yhteiseen omistukseen. Islannissa oli syntynyt harvinaista sukulinjaa oleva iso pentue, josta varasimme nartun. Thoka eli Tinka muutti asumaan sijoituskoirana sukulaisperheeseeni. Teimme sopimuksen kahdesta pentueesta. Kaikki ei kuitenkaan aina mene niin kuin toivotaan. Tinkan terveys ei ollutkaan aivan sitä kuin olisimme toivoneet. Ongelmana olivat C-lonkat ja distichiasis silmissä eli ylimääräisiä ripsiä, jotka joskus saattavat aiheuttaa silmätulehduksia. Onneksi Tinkan silmät eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet ongelmia.
Mitä tehdä, kun koiralla on C-lonkat, distichiasis ja ykköskannukset? Ensimmäinen ajatus oli hylätä koko pentuesuunnitelma. Mutta Tinka on kuitenkin suvullisesti arvokas lisä Suomen islantilaiskantaan. Jalostustoimikunta ei voinut kannustaa käyttämään koiraa, jonka pentuja hyväksyttäisi pentuvälitykseen. Lähdin siis etsimään Koiranetin avulla sellaista urosta, jonka suvussa ei ole löydetty distichiasista ja jossa on monessa polvessa A- tai B-lonkkia. Tutkin myös Ruotsin Hunddataa, joka Suomen tavoin on avoin tietokanta. Näitä kahta tietokantaa tutkiessani löysin Stjarnin. Stjarni eli Tico on syntynyt Virossa, emä on Ruotsissa syntynyt Brytarspetzens Björk Ingisdottir. Ticolla on A-lonkat, terveet kyynärät, polvet, sydän ja silmät, sillä on myös komeat tuplakannukset. Tässä etsinnässä sain kyllä apua ja vinkkejä kokeneemmilta kasvattajilta.
Ennen astutusreissua olin hiukan huolissani Ticon vilkkaudesta. Herra kuitenkin hoksasi nopeasti, mitä siltä odotettiin. Koirat eivät siis ehtineet kuin eteiseen, kun jo olivat kiinni. Seuraavana päivänä homma uusittiin. Ultrassakin Tinka käytettiin ja neljää pentua eläinlääkäri lupaili. Tinka tuli meille viikkoa ennen laskettua synnytysaikaa. Lämmön putoamisen sain taas kiinni ja osasin odottaa synnytystä. Vajaa vuorokausi lämmönpudotuksen jälkeen siirryin alakerran vierashuoneeseen Tinkan kanssa. Tinka teki kuitenkin pienen poikkeaman ohjeisiin: synnytys alkoi vasta n. 30 tunnin kuluttua. Tinka joutui tekemään töitä saadakseen pennut maailmaan. Yhdessä me ponnistelimme ja ihan hienosti Tinka sai aikaan neljä mukavan kokoista pentua, kaksi narttua ja kaksi urosta. Ainoastaan kermanvärisellä Sonylla on tuplakannukset, Sinnalla on toisessa takajalassa kaksoiskynsi. Pennut ovat nyt reilun vuoden ikäisiä ja Nukan ja Snopan silmät on tarkastettu. Onneksi molemmilla on täysin terveet silmät, ei distichiasista! Muut terveystarkastukset tehdään alkuvuodesta 2010. Snopasta en valitettavasti saanut jalostusnarttua kenneliini. Vilkas ja nopeajalkainen pentu ryömi aidan alta rekkaa jahtaamaan surullisin tuloksin. Henkiin tuo pieni koira jäi, kiitos Viikin eläinlääkäreiden. Leikkauksen jälkeen Snoppa kyllä pystyy juoksemaan, mutta synnyttämään siitä ei enää ole. Toivon saavani käyttää jalostuksessa fawn-väristä Sinnaa, mikäli sen terveys on kohdallaan. S-pennut ovat kaikki vilkkaita ja tomeria kavereita. Kaikki on tarkoitus luonnetestata aikanaan.
Vaikea synnytys
Emma tuotiin veljensä Andi Svarturin kanssa Sveitsistä. Taas kerran Riitta oli tutkinut internettiä ja tällä kerralla sivuilta löytyi pentue Gantroppas kennelistä. Uroksen jalostusoikeudet tulivat Tunturiketun, Punapihlajan ja Aitiorannan kennelien omistukseen. Emma muutti meille ihan omaksi koiraksi Alman seuraksi. Toiveena oli saada taas lisää hiukan harvinaisempaa sukua Suomeen. Ikävä kyllä Andi Svartur sai D-lonkat ja Emma C-lonkat. Veljeä ei siis voi käyttää lainkaan ja Emmankin kanssa täytyy olla tarkkana. Emma kuitenkin täyttää kaikki pentuvälityksen säännöt, joten sain taas täyden listan sopivia uroksia jalostustoimikunnalta. Tällä kerralla listasta ei tullut mahdottoman pitkä, koska olin jo sulkenut pois sekä kaikki C-lonkkaiset että sellaiset urokset, joiden suvuissa on huonoja lonkkia (sisarukset, vanhemmat ja isovanhemmat). Terveys tuli tämänkin suunnitelman tärkeimmäksi kriteeriksi. Tosin toivoin kuitenkin uroksen olevan riittävän kookas, Emmahan on turhan pieni. Jouduin miettimään todella paljon Emman sulhasvalintaa. Toivon saavani aina jatkoa pennuilleni, joten pentujen pitäisi olla pevisakelpoisia. Tälläkin kertaa sain siis unohtaa mielenkiintoiset värit, päänmuodot tai karvanpituudet. Kovin montaa sellaista urosta ei ollut listassa, tutkin jo myös Ruotsin koiria. Valinta kohdistui lopulta kotimaiseen Katimon Omuriin.
Ensimmäinen astutusyritys ei onnistunut, koska Emma ilmoitti selkeästi, että nyt ei kyllä onnistu tämä homma. Seuraavana päivänä yritettiin uudestaan paremmalla onnella ja sitä seuraavana päivänä koirat tapasivat vielä kerran onnistuneesti. Synnytys olikin sitten jo kokonaan toinen juttu. Emma tuntui jotenkin kovin levottomalta lämmönlaskun jälkeen. Se pyrki kainaloon ja eikä ollut lainkaan Emmamainen. Omakin oloni oli jotenkin epävarma. Kävin iltapäivällä maksamassa synnytyspäivystyksen viereisellä eläinlääkäriasemalla. Ajattelin, että maksoi mitä maksoi, yksikään pentu tai emä ei kuole synnytykseen sen takia, että en ehtisi viedä emää ajoissa eläinlääkäriin. Sain eläinlääkärin puhelinnumeron, johon sain soittaa koska vaan. Yöllä Emma sitten alkoi ponnistaa kovasti, mutta mitään ei tuntunut tulevan. Kovan ponnistuksen jälkeen ulos tuli vesipussi, mutta pentua ei kuulunut. Soitin eläinlääkärille, jonka ohjeiden mukaisesti yritin tutkia käsin, saisinko pennusta kiinni. Puolen tunnin yrityksen jälkeen päätin lähteä eläinlääkäriin. Eläinlääkäri pääsi paikalle samaan aikaan kuin me. Apunani synnytyksessä oli Tumin omistajan tytär Roosa, joten myös Roosa tuli aamuyöllä mukaan. Eläinlääkäri antoi vielä oxitosiiniä voimistaakseen polttoja, joita Emmalla oli muutenkin. Eläinlääkäri yritti saada käsin kiinni pennusta, mutta ei saanut kunnollista otetta leuasta. Kovan yrityksen jälkeen päätettiin tehdä sektio. Pentuja syntyi neljä, kaksi narttua ja kaksi urosta. Suurin pentu oli ollut tietysti tulossa ensimmäisenä, eikä se mahtunut syntymään. Eläinlääkärin mukaan Emmasta ei onneksi löytynyt mitään rakenteellista vikaa eli on täysin mahdollista, että se seuraavalla kerralla voi synnyttää normaalisti. Kolme pennuista oli todella vilkkaita ja tomeria. Eläinlääkäri ei ollut kuulemma aiemmin nähnyt niin topakoita sektiopentuja (ei varmasti ollut ennen nähnyt islantilaispentuja). Pienin pennuista, toinen uros, oli kuitenkin hyvin heikon oloinen eikä suostunut imemään lainkaan. Pääsimme kotiin vasta useiden tuntien jälkeen aivan loppuväsyneinä. Emma ja kolme pennuista voivat hyvin ja söivät reippaasti. Pieni Ori-Drengur ei kuitenkaan suostunut imemään lainkaan. Yritin myös syöttää vastiketta sille. Katariina (Tumin omistaja) oli siinä vaiheessa tullut myös takaisin kotiin ja Suomeen. Katariina yritti vielä yhden yön ajan syöttää pentua tunnin välein. Kaikki työ oli kuitenkin turhaa, pentu ei kuitenkaan suostunut itse imemään. Lopulta päätin päästää sen lopulliseen lepoon. Eläinlääkäri tutki pennun ensin ja totesi sen kuivuneen, sitten hän antoi piikin. Päätin, että en enää ikinä yritä väkisin pitää hengissä selvästi elinkelvotonta pentua. Tuntuu, että pentulaatikko rauhoittui ja Emma muuttui seesteisemmäksi äidiksi jäljelle jääneille pennuilleen. Suuret kiitokset Roosalle ja Katariinalle avusta tämän vaikean synnytyksen aikana!
O-pennut olivat alusta asti todella vilkkaita pieniä termiittejä. Hampaita ne käyttivät heti ne saatuaan turhankin innokkaina. Tuntui, että Emman kolmen pennun vahtimisessa oli kovempi homma kuin kaikkien Alman seitsemän pennun muutama vuosi aiemmin. Onneksi meillä on aina käynyt paljon vieraita ja innokkaita kenneltyttöjä pentuja leikittämässä. Basti, Luna ja Unur ovat vielä liian nuoria voidakseni kertoa mitään niiden jalostuskelpoisuudesta. Kaikista niistä tuli toivotusti suurempia kuin äitinsä ja nähtyäni noin viisikuisina Unurin ja Lunan, voin ilokseni todeta, että nämä tytöt ovat myös hiljaisempia kuin äitinsä. Mutta eikös jalostuksen tarkoitus olekin saada jälkeläisistä parempia versioita kuin vanhempansa.
Ja lopuksi…
Olen nyt kokenut kolme hyvin erilaista synnytystä ja yhdistelmien suunnittelut ovat myös olleet hyvin erilaisia. Alman helppoa synnytystä vain ihmettelin, Tinkan synnytyksessä koin valtaavaa onnistumisen ja onnen tunnetta, Emman synnytys uuvutti minut täysin. Kaikki on mielestäni kannattanut ja ehdottomasti jatkan kasvatustyötä. Jokainen pentue opettaa lisää ja tekee nöyräksi, koska luontokappaleiden kanssa ei voi koskaan olla varma mistään. Pentujen omistajista on tullut minulle ystäviä, joiden toivon ottavan aina yhteyttä minuun on sitten kyseessä ongelma tai onnistuminen. Olen myös saanut muista islantilaiskasvattajista ja –harrastajista hyviä ystäviä, joiden kanssa jakaa kasvattamisen monet mutkat, ilot ja surut.
Elina Myyryläinen
elina.myyrylainen@gmail.com
http://ketunsarankennel.pp.fi/