Hundur 4/1998 & 1/2008
Pienten populaatioiden jalostuksesta
Sattuipa silmään Suomen Palveluskoiraliiton jalostuspäivän ohjelma ja viimeisenä luentona sieltä aihe “lukumäärällisesti pienten rotujen jalostus”. Niinpä vietin “koulun penkillä” yhden päivän minäkin.
Luennoitsija oli Katariina Mäki, tutkija Viikistä (joka teki Koiramme-lehdessäkin lainatun tutkimuksen rottisten lonkka- ja kyynärvaivojen perinnöllisyydestä). Hän on perehtynyt varsin hyvin kotieläinten jalostukseen.
Kalvoilla ja monisteissa oli jos jonkinlaista käppyrää ja kaavaa, mutta jos pitäisi sanoa jotain pähkinänkuoressa niin: Pienen populaation ongelma on sukusiitos, jonka seurauksena perinnöllinen muuntelu vähenee. Myös viat tulevat voimakkaammin esiin sukusiitoksissa, pienissä populaatioissa, sillä haitallisia ominaisuuksia aiheuttavat geenit ovat yleensä resessiivisiä ja sukusiitoksen myötä homotsygotia-aste nousee. Muuntelu häviää sitä nopeammin mitä ankarampaa valinta on.
Jotta muuntelu säilyisi, uroksia olisi oltava vähintään 20 kpl ja niitä kaikkia olisi käytettävä siitokseen tasapuolisesti. Jos tämä vielä onnistuisikin, niin seuraava ehto enää ei, nimittäin että kahdenkymmenen uroksen välillä ei saisi olla sukulaisuutta. Tutkija toteaakin, että käytännössä urokset ovat sukua toisilleen eikä kaikkia käytetä siitokseen = urosten vähinnäismäärän on oltava > 20 kpl. Jos käytettäviä uroksia on < 20 kpl, on populaatio uhanalainen.
Pienen populaation jalostusohjelmaksi ehdotetaan minimillään 25 urosta ja 50 narttua. Tällöinkin oleellista on populaation kasvattaminen, pullonkaulojen välttäminen (=populaation koko kanta romahtaa joidenkin sukupolvien ajaksi, esim paha penikkatautiepidemia) ja järjestelmällinen jalostusohjelma, joka ei teoriassa karsi ketään.
Yksittäisten urosten jälkeläismäärä saa sukupolven aikana olla korkeintaan 3-5% koko populaation yksilöiden määrästä.
Mahdollisimman monella yksilöllä tulisi olla mahdollisimman vähän jälkeläisiä. Näin geenipohja säilyisi laajempana kuin jos käytetään harvoja yksilöitä runsaaseen siitokseen.
Jos kanta on käynyt liian pieneksi, voidaan perinnöllistä muuntelua ja jalostuksellista liikkumisvaraa lisätä risteyttämällä lähekkäitä rotuja keskenään. Jo 5.sukupolven jälkeen koirat voidaan jälleen lukea puhdasrotuisiksi.
Paikalla oli aika monen pikkuyhdistyksen jalostustoimikunnan jäseniä ja yksikin voivotteli ääneen, että täytyy äkkiä kirjoittaa uusiksi joulunumeron “jalostustoimikunta ehdottaa” -palsta…
Oma mietintäni edelliseen perustuen:
Paperilla ja teoriassa voidaan tällaista suositusta pyöritellä, mutta käytäntöhän on erilainen, kuten me kaikki ymmärrämme. Tietyt yksilöt saavat pakosta enemmän pentuja kuin muut, sillä kaikilla koiranomistajilla ei ole halua/mahdollisuutta koirankasvatukseen. Kasvattajilla puolestaan, edes sijoittamalla, ei ole mahdollisuutta ylläpitää toivotun laajuista aktiivisesti siitokseen käytettävien koirien määrää. Teoriassa on kuitenkin syytä sisäistää varoitus siitosmatadoreista, jotka ovat tällä hetkellä monen rodun päänsärky. Jos uroksella on meriittiä, niin sitä saatetaan käyttää parinkin sukupolven ajan kaikille mahdollisille ja mahdottomille nartuille, minkä jälkeen aikaansaadusta materiaalista jalostavilla onkin tikkuja raavittavinaan päästään, kun kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Urosten omistajilla on siis vastuunsa olla antamatta urostaan kaikille kysyjille, jos jälkeläisten prosentuaalinen määrä alkaa olla täysi. Harvapa kuitenkaan jättää urostaan antamatta, jotkut tunnesyistä (“meidän poika”) ja jotkut rahan vuoksi.
Jos mahdollisimman laaja koiramäärä on tarkoitus käyttää jalostukseen, on erittäin tärkeää olla perillä koiriemme ominaisuuksista, jotta emme ainakaan tietämättömyyttämme yhdistäisi “viallisia” koiria. Valitettavasti terveystarkastukset eivät kerro villakoiran ydintä, eli mitä kyseinen yksilö periyttää, mutta kertovat kuitenkin varsin paljon.
Mitkä sitten ovat sellaisia vikoja, joiden vuoksi pitäisi johtaa koiran sulkemiseen pois jalostuksesta? Ehdottomasti? Ehdottomasti on ehdottomasti niin kova ilmaisu, että olen varsin haluton asettamaan montakaan vaivaa tämän määreen alle. Islantilaisilla perinnöllisenä esiintyvä munuaisvika on niin kova juttu, että poistaisin myös tunnetut kantajat; sairastuneethan tavallisesti poistuvat luonnollisesti ennen kuin ehtivät sukukypsiksi. Onneksi Suomen tilanne munuaisten osalta vaikuttaa toistaiseksi hyvältä. Sokeuteen johtavat silmäsairaudet ovat myös raakkauslistalla, mutta lonkkavika on jo kinkkisempi juttu.
Monet D:n lonkkaisetkaan koirat eivät koskaan oireile ja nähtyäni Kennelliitossa issikoiden lonkkakuvia, niin täytyy sanoa, että siellä oli hyvin kauniita D:n lonkkia. Ongelma tuntuu olevan jotenkin asteutuksessa; nykyään E:ksi ei luokitella muita kuin sellaisia lonkkia, joissa reisiluun pää ja lonkkamalja eivät sano edes päivää toisilleen. Toisaalta D:ksi saatetaan leimata kaunis, mutta “löysä” lonkka, jolloin D pitää sisällään hyvin kirjavan joukon lonkkia; nämä löysät ovat aina niihin kaameisiin nivelrikkoisiin lonkkiin, joissa reisiluu ei kuitenkaan ole vielä irti lonkkamaljasta. On rotuja, joilla löysyys korjaantuu iän myötä. Kuuluuko issikka näihin, sitä emme tiedä. On rotuja, tai vain sukuja roduissa, joilla löysät lonkat johtavat iän myötä kaameaan nivelrikkoon ja niitä, joilla on aivan samalla tavalla löysät nuorena kuin vanhana, mutta ei nivelrikkoa. Niin että lonkkavikakysymys on ongelma. Olen yrittänyt aina silloin tällöin muistuttaa Kennelliiton Annie Limania lupauksestaan kirjoittaa lehteemme issikoiden lonkista, mutta “juu, juu” on ainoa palaute mitä tulee. Ei siis auta kuin itse siteerata hänen suullista kommenttiaan, joka Kennelliitossa olleista issikoiden kuvista oli, että kauniita ovat, näiden kuvien perusteella hän ei poistaisi ketään jalostuksesta. Meidän ei siis auta kuin toivoa, että jalostustyötä tekevien avuksi tulisi luokitus “kaunis D”, jotta tietäisi onko kyse vakavasti nivelrikkoisesta koirasta vai jalostuskriteerit täyttävä yksilö… Enpä olisi 10 vuotta siten uskonut kirjoittavani edes pimeässä paperille, ett’ olosuhteet huomioon ottaen mielestäni D:n lonkkaisia koiria voitaisiin harkitusti, jos ne muuten penteleen hyviä ovat, käyttää jalostukseen A:n tai B:n lonkkaisten kanssa. Viksuinta lienee kuitenkin odotella pentujen kuvaustuloksia ennen mahdollista jakokäyttöä…
Muuten en hirveästi rajoituksia harrastaisi, ahkeraa terveydenseurantaa kyllä ja mahdollisimman suurelta koiramäärältä otettuna, jotta tulos olisi luotettavampi ja ettei populaan pääse hiipien tulemaan ylläreitä (Kennelliitossa pidetään kirjaa lonkista, kyynärpäistä, silmistä ja polvista ja yhdistys kirjailee munuaisveriarvoja muistiin, ja patologin lausuntoja, jos sellaisia joskus jälkeenjääneistä munuaisista tulee). Uusien vaivojen ilmetessä asioita täytyy kuitenkin punnita uudestaan, mutta nyt ehdoton luettelo on lyhyt. Paitsi että meinasi unohtua tuo luonnepuoli. Arat, siis ei vain pikkuisen ujot, vaan rehellisen elämää säikkyvät otukset raakkaisin siitoskäytöstä. Niiden kanssa arki on helvettiä ja niiden mielestä arki on helvettiä ja monet päätyvät lopulta mustaan pussiin muutamaan ikävuoteen mennessä.
Vaikka Halloween on tältä vuodelta ohi, niin haluaisin kertoa pienen kauhutarinan. Se on tarina aikapommista, jota ei ole IRA virittänyt, vaan harkitsettomat koirankasvattajat: Meillä oli hiljan silmätarkastustilaisuus, jonne tuli epäviralliseen syyniin lukumäärältään pienen koirarodun umpisokea 2-vuotias urospuolinen edustaja, joka oli muuten sattunut vahinkoastumaan pahasti pumppuvikaisen isoäitinsä… pentuja oli syntynyt 6 kpl ja vielä oli jokunen myymättä (į 4800,-). Kasvattajan huoli oli pärjääkö tällainen sokea vielä laumassa, kun välillä menee silmät puhki… (kolhii kun ei näe). Diagnoosi PRA ei sanonut hänelle mitään eikä virallista lausuntoa haluttu, kun ei kukaan niiden perään heidän rodussaan kysele (äitinsä oli kasvattanut niitä >25 vuotta). Lycka till vaan sille rotujärjestölle ja pennunostajille.
Niin, että jos joku on korva kenossa tai varpaiden yhteenlaskettu summa ei ole aivan se ihanne, niin hui hai, etsitään partneri, jolla nämä ominaisuudet on paikallaan, vaikka häntä ei olisikaan tiukalla kiepillä… Tässä siis ajatukset pähkinänkuoressa. Kookospähkinän.
Terveisin nollan pentueen kasvattaja ja siksi hyvä neuvonantaja
Katarina Anhava
Pieneläinhoitaja, Sipoon eläinlääkäriasema