Hundur 3/2000
Terveen rodun muodostaminen
Pieter Oliehoek
Aikaisemmin ihmisillä oli tapana ajatella, että sisäsiitos on tapa “luoda” rotu. Puhdasrotuinen oli synonyyni homotsygootille. Koiran kasvattajat ovat kuitenkin huomanneet, että laajapohjaisella jalostuksella on ratkaiseva merkitys pienten rotujen, kuten islanninlammaskoirakin on, selviämisessä. Islanninlammaskoirien kansainvälinen komitea (ISIC) teki mahdolliseksi selvittää islanninlammaskoirien geneettisen vaihtelun. Tanskan viime kesäisessä seminaarissa esiteltiin tämän tutkimuksen tuloksia. Tässä artikkelissa kerrotaan millaisia ongelmia pieni jalostuspohja tuo tullessaan ja kuinka sitä on mahdollista laajentaa tätä geenipohjaa.
Miksi on tärkeää, että rodulla on laaja geenipohja? Ensiksikin ja tärkeinpänä geneettisen vaihtelun jyrkkä pieneneminen (pullonkaula) voi huonontaa koko rodun terveystilannetta. Geneettisen vaihtelun väheneminen lisää tiettyjen sairauksien esiintyvyyttä. Jokainen koira kantaa keskimäärin viittä geneettisesti resessiivistä sairautta. Koska nämä “vahingolliset geenit” ovat useimmiten heterotsygootteja, koira ei ole itse sairas (koira on tämän sairauden kantaja). Esimerkiksi, kun yhtä uosta käytetään erityisen paljon, esimerkiksi erinomaista periyttäjä urosta, silloin tämä uros siirtää geeneistään eteenpäin niin ne, jotka ovat myötävaikuttaneet sen ulkonäköön kuin sen vahingolliset geenit. Koska nämä sairaudet ovat resessiivisiä, myöskään jälkeläiset eivät ole sairaita. Oletetaan, että osaa näistä jälkeläisistä käytetään myös runsaasti, mikä ei ole poikkeuksellista. Nytkin, uroksen aiheuttamia sairauksia ei valttämättä tajuttaisi perinnöllisiksi, vaikka niitä ilmaantuisi. Olettaen, että tämä ketju jatkuu, muutamia sukupolvia myöhemmin on vaikeaa löytää koiria, jotka eivät polveudu tästä uroksesta. Suurimmalla osalla koirista sukutaulussa esiintyy tämä uros useampaan kertaan. Valitettavasti, tietyt vahingolliset geenit tulevat nyt esiin (tulemalla homotsygooteiksi). Tällä tavoin perinnölliset sairaudet, voivat levittäytyä koko kantaan ja heikentää tämän rodun terveystilannetta. Laaja joukko perinnölisiä sairauksia ovat syntyneet siten: lonkkavika, PRA, perinnöllinen kaihi, kuparitoksikaatio, tietyt munuaissairaudet ja laaja joukko verisairauksia jne jne. Tällä tavoin geneettisen vaihtelun väheneminen, tässä tapauksessa käyttämällä pientä urosmäärää, voi johtaa rodussa epäterveelliseen kantaan.
Terveysseikkojen lisäksi koirarodut saavuttavat geneettistä vaihtelua “parantamalla” ulkonäköä. Monet rodut ovat muuttaneet “tyyppiään” (ulkonäköä) useita kertoja. Joskus tästä on seurannut jopa uuden rodun synty, kuten amerikan cockerspanieli. Islanninlammaskoiran rotumääritelmä on myös muuttunut useampaan kertaan kolmenkymmenen vuoden aikana. Muutokset ulkonäössä ovat mahdollisia vain, jos rodussa on tarpeeksi “perinnöllisiä mahdollisuuksia”, mikä merkitsee tarpeeksi erilaista geneettistä materiaalia (mukautuvaa vaihtelua).
Tämä tutkimus osoittaa, että islanninlammaskoira on mennyt läpi melkoisen ahtaasta pullonkaulasta (kannan geneettisen vaihtelun valtava väheneminen). Mitä voimme tehdä tälle asialle? Kuinka voimme kartoittaa geneettisen vaihtelun, joka on jäljellä rodussa? Islanninlammaskoiria on noin 3500 yksilöä. Eniten niitä löytyy Tanskasta, Ruotsista, Norjasta, Hollannista, Islannista, Saksasta ja Suomesta. Suurin osa näistä koirista on nähtävissä yhdessä kuvassa (kuva 1), alkaen 60 luvun kantakoirista, aikaan jolloin Mark Watson etsi yksilöitä, jotka olivat selvinneet. Ei ole mahdollista vetää johtopäätöksiä näiden koirien sukulaisuudesta 3500 sukutaulun perusteella. jotta saatiin kuva siitä, miten 3500 koiran kanta on rakentunut, tehtiin aineistolle klusterin analyysi. Klusterin analyysi jakaa kaikki yksilöt sukuryhmiin. Koirat sukuryhmän sisällä ovat sukua toisilleen, mutta sukuryhmien välinen sukulaisuus on pienempää. Keskimääräisellä 0,18 prosentin sukulaisuudella islanninlammaskoira aineisto jaettiin 15 sukuryhmään. Nämä 15 erilaista sukuryhmää ja niiden sisäinen sukulaisuus ovat esitettynä kuvassa. Jokainen 3500 koirasta kuuluu johonkin näistä sukuryhmistä. Jokainen sukuryhmä on esitetty pylväänä, pylvään pituus kuvastaa sen sukuryhmän koirien määrää (vasen marginaali). 15 sukuryhmän sukulaisuus keskenään selviää kuvion yläosasta. Sukulaisuusprosentti on oikeassa marginaalissa. Pylväistä selviää myös koirien syntymämaa.
Huomionarvoista on, että enemmän kuin 2500 koiraa kaikista 3500 koirasta kuuluu yhteen sukuryhmään. Se sisältää kaikki Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa syntyneet koirat. Siten nämä koirat ovat hyvin paljon sukua keskenään. Koirat muista sukuryhmistä lisäisivät geneettistä vaihtelua. Hollannissa syntyneet koirat muodostavat kolme muuta sukuryhmää, 4 sukuryhmää muodostuu Saksassa syntyneistä koiista ja muut ryhmät sisältävät koiria, jotka ovat syntyneet Islannissa.
Islanninlammaskoira on menettänyt joukon tarpeetonta geneettistä vaihtelua. Valitettavasti tämä ei ole tietoinen prosessi. Geneettistä “materiaalia” menetetään usein ilman, että kukaan huomaa mitään tapahtuneen. Jo 70-luvulla vietiin ensimmäisiä islanninlammaskoiria islannista pois. Nämä koirat ovat esi-isiä monille (noin 90% nykyisestä kannasta). Koska näiden tuontikoirien täytyi olla “erinomaisia”, on todennäköistä, että ne oli valittu “parhaasta suvusta”. Tämä todennäköisesti johti vain tämän suvun kasvuun, kun muut sukuryhmät jäivät Islantiin. Nämä laiminlyödyt sukuryhmät usein hävisivät sukupuuttoon. Toinen syy geneettisen vaihtelun vähenemiseen on siinä, että sukutaulussa nähdään yleensä vain 2-3 sukupolvea. Se, että kaksi sukutaulua voi päätyä samoihin esi-isään (kuten meidän kuvitteellisessa esimerkissä erinomainen periyttäjä uros) ei ole huomiota herättävää. Jos poimit kaksi koiraa eri maista, moni koira näyttää olevan aivan erisukuisia sukutauluja verrattaessa. Tämä saattaa antaa kuvan, että tarpeeksi erisukusiia koiria on saatavilla. Totuus on usein päinvastainen. Vain sukutaulujen perusteella, me voimme jakaa koiria sukulaisiin ja ei-sukulaisiin.
Tähän asti olen välttänyt sisäsiitos käsitettä. Sisäsiitos on johtanut usein väärinkäsityksiin. Sisäsiitosta syytetään usein rodun ongelmista, kuitenkin on olemassa kaksi harhaluuloa. Ensiksikin sisäsiitos ei ole ainoa syy, vaan seuraus geneettisen vaihtelun vähenemisestä. Usein väistämättömän suuri sisäsiitostaso aiheutta sisäsiitosdepressiota. Toinen “ongelma” sisäsiitoksessa aiheutuu sisäsiitoksen laskemisesta. Monet kasvattajat laskevat sisäsiitosprosentin käsin. Tämä tehdään usein kolmen, joskus viiden sukupolven avulla. Viidennessä sukupolvessa on 32 koiraa. Kuuden sukupolven sukutaulussa on jo 64 koiraa ja seitsemän 128! Sisäsiitosprosentin laskeminen käsin on aikaa vievä urakka. Tässä tutkimuksessa sisäsiitos laskettiin aina ensimmäisiin kantakoiriin asti (18 sukupolvea). Jos 18 sukupolvea olisi täydellinen sukutaulu siinä on jo 262144 koiraa! Tosiasiassa islanninlammaskoiran kantakoiria ei toki ole lähellekään tuota lukua vaan 10000 kertaa vähemmän eli 26. Voitte arvata kuinka 26 kantakoiraa mutta erityisesti ylikäytetyt koirat, kuten ensin esitetyn esimerkin hyvä periyttäjä, nostavat sisäsiitosprosenttia valtavasti. Kaikki nämä koirat vaikuttavat lopulliseen sisäsiitosprosenttiin. Siten laskelmat sisäsiitoksesta kantakoiriin saakka saattavat joskus olla hieman tai paljon suurempia kuin laskennallinen sisäsiitosprosentti kolmesta sukupolvesta. Sen vuoksi täysi sukusiitos (sisko-veli) yhdistelmä saattaa antaa alhaisemman sukusiitosprosentin kuin yhdistelmä, jossa on “paperilla toisilleen ei-sukua” olevaa koiraa. Islanninlammaskoiran keskimääräinen sukusiitosprosentti koko kanta huomioiden on 21%.
Kuinka Klusterin analyysi auttaa pitämään rodun terveenä? Usein kuullaan ihmisten sanovan, että he haluavat laajentaa jalostuspohjaa tai “saada uutta verta”. Käytän Ruotsia esimerkkinä. Jos joku on halukas tuomaan uusia koiria, tämä henkilö tarkastelee kantoja Ruotsin ulkopuolella, joilla ei ole suoraan samoja koiria takanaan kuin ruotsalaisilla koirilla. Kaksi kantaa on lähellä: Norja ja Tanska. Näissä maissa on laajat islanninlammaskoira kannat, paljon koiria joilla ei viiden sukupolven sukutaulussa ole juuri yhteisiä koiria. Kuitenkin kun katsomme kuvaa, huomaamme, että suurin osa Tanskan ja Norjan koirista ovat erittäin läheistä sukua Ruotsin koirille eikä niitä voida pitää lainkaan “uutena verenä”. Vaikka tämä kasvattaja hakisi koiria Islannista, on silti mahdollista, että nämä koirat edustavat samaa laajaa sukuryhmää, jota suurin osa Ruotsin koirista edustaa. Klusterin analyysi tarjoaa mahdollisuuden todellakin löytää uutta verta ja laajentaa jalostuspohjaa (lisätä geneettistä vaihtelua). Ruotsin islanninlammaskoira kannalle näitä koiria löytyy Islannista, Hollannista ja ehkä saksasta (ei Norjasta eikä Tanskasta). Vielä tärkeämpää, Klusterin analyysin avulla löytyvät sukuryhmät, jotka ovat niin pieniä, että ne uhkaavat kuolla sukupuuttoon. Islannissa on kuusi tällaista sukuryhmää. Rodun vuoksi nämä sukuryhmät tulee huomioida. Kuinka tämä tulisi tehdä on jo toisen artikkelin ihe. Nämä ryhmät ovat kuitenkin välttämättömiä parannettaessa islanninlammaskoiran jalostuspohjaa. Suurentamalla geneettistä vaihtelua, teemme mahdolliseksi rodun tulevaisuuden dynaamisen ja terveen kasvatuksen.
Yksinkertaistettuna islanninlammaskoirien sukuryhmät:
A: Suurin ryhmä:koirat Ruotsista, Norjasta, Suomesta, Tanskasta ja osa Islannin ja Saksan koirista
B: Suurin osa Islannin koirista
C: Suurin osa Hollannin koirista
D: Pieni ryhmä: kaikki syntyneet Islannissa; kaikki lähtöisin Vaskur fra Thorvaldsstödumista
E: Vain yksi yksilö: Garpur
12-vuotiaan Garpurin spermaa on säilöttynä Islannissa Islanninkoirayhdistyksen (DIF) toimesta. Mahdollisesti muidenkin koirien spermaa olisi tarkoitus säilöä tulevaisuuden käyttöä varten.
Käytännössä kolmea harvinaista sukuryhmää (D, E ja osa B ryhmästä) tulisi käyttää määrätietoisesti jalostukseen, että niiden harvinaiset geenit saataisiin talteen rodussa.