Tunturiketun kennel

Hundur 4/2002, Kennelesittely

Tunturiketun kennel

1989 lähdin ystäväni kanssa koirien maailmannäyttelyyn Tanskan Kööpenhaminaan. Olin päättänyt, että haluan toisen koiran ja jotain muuta rotua kuin ensimmäinen, joka oli suomenlapinkoira. Niilan kanssa oli harrastanut aktiivisesti tokoa, mutta virtaa olisi saanut olla enemmän minun makuuni. Muuten olin mieltynyt pystykorvaisiin rotuihin, joten jokin sellainen sen olla pitäisi. Katsastin Tanskan matkalla Suomessa vielä tuntemattoman eurasierin ja islanninlammaskoiran, kolmas vaihtoehto oli sitten buhund. Eurasier karsiutui heti pois, se ei ollut lainkaan sitä mitä odotin, koirat olivat toivottoman epäluuloisia, sellaista en halunnut. Mutta sitten … olin toki nähnyt islantilaisia ennenkin, mutta silloin en vielä ollut hakemassa uutta rotua itselleni … vierailtuani Skovridergaardens kennelissä katsomassa islanninlammaskoiria tiesin, että tämä oli juuri se mitä halusin. Koirat olivat ihanan vilkkaita, avoimia ja kaikin puolin sellaisia olemukseltaan, kun halusinkin. Piti tietenkin heti laittaa pentu hakuun ja lokakuussa –89 sitten hain Moskan, 4 ½ kk ikäisen nartun Tanskan aivan pohjoisosasta, missä tuulee aina niin lujaa, että puutkin kasvaa vinossa… Moska oli pahimmassa kasvuiässä, suuret korvat, pitkät jalat ym. Olin saanut siitä kuvia 3 kk iässä, jolloin se oli ollut maailman suloisimman näköinen. Mutta eihän se minua haitannut, enhän ollut niin ulkomuodoltaan niin rotuista koiraa hakenutkaan, eikä Moskaa alkuun kukaan epäillytkään muuksi kuin sekarotuiseksi pystykorvaksi! Moskakin sievistyi kasvaessaan ja osoittautui olevan luonteeltaan lähelle sitä, mitä olin hakenut. Se oli kuin ihmisen mieli lenkeillä, ikinä se ei hävinnyt minnekään tietämättömiin kuten lappalaiseni, kun sai olla irrallaan. Moskan kanssa en kuitenkaan tokoa harrastanut kuin kotitarpeiksi, koska Niilan kilpailu-ura oli vielä silloin menossa. Käytin sitten Moskan terveystarkastuksessa ja ilokseni sillä oli A1 lonkat. Siis pentuja saattoi alkaa miettimään, kun näyttelyistäkin oli tullut ihan hyviä arvosteluja. Silloin ei Suomessa ollut islanninlammaskoiria kuin kourallinen ja kaikki hyvin nuoria ja narttuja, joten uros piti hakea muualta. Tanska oli luonnollinen valinta, kun sieltä Moskankin olin hakenut. Sieltä löytyikin sopiva uros, Landi Barki, jonka omistajat vielä sattuivat olemaan reilun 10 vuotta sitten Suomesta mutkan kautta Tanskaan muuttaneita. Koska Moska ei toki aloittanut juoksuaan silloin kun suunnittelin, meni ensimmäisen pentueen teettäminen aina vuoden 1992 loppuun, mutta ehdinpä sitä ennen tehdä matkan Tanskaan ihan paikan päälle katsomaan Barkia ja samalla vierailin usean muunkin islanninlammaskoira-kasvattajan kotona ja kävin vilkaisemassa muutamia muita urosvaihtoehtoja. Barkin veli Mestur oli tuohon aikaan aktiivisesti aloittanut toko-uraa, kuten sisko Mist myös (molemmat saavuttivat myöhemmin TVA tittelin), joten tuntui, että tuo suku oli se paras mitä saatoin hakea. Moskan B-pennut syntyivät sitten heti joulun jälkeen 1992, 5 urosta ja 1 narttu. Tästä en jättänyt itselle pentua, mutta kun huhtikuussa 1994 monen mutkan jälkeen olinkin uusimassa samaa yhdistelmää – toinen uros oli toki varattuna, mutta aloin jo oppia, että suunnitelmat eivät tosiaan mene siten, kun arvelee – oli tästä A-pentueesta jo “pakko” jättää ainokainen narttu itselle. Sóla olikin mitä ihanteellisin uusi tokoharrastuskoira, omaa laiskuuttani en sen kanssa VOI-luokassa koskaan kisannut, mutta sinne asti kuitenkin pääsimme vaivattomasti. Sólan kanssa oli mahtavaa kilpailla, sillä oli aivan valtava työinto ja se halusi miellyttää, vaikka ei ollut toisaalta mikään pehmeä koira, kesti hyvin kouluttajan virheet. Sóla tuntui olevan myös ulkomuodollisesti Moskaa parempi, joten Moskan pentuemäärä jäi sitten kahteen. Sólalla oli peräti neljä pentuetta (Tunturiketun M, H, S ja T pentueet) elämänsä aikana, neljän eri uroksen kanssa, Gydjans Mundilfari, Hrani, Ullälvas Sorti ja Kersins-Tappi. Tanskan kannan vitsaus, korkea lonkkavikaisten osuus, näkyy ikäväkseni Sólan ja Moskan pennuissa, vaikka ne itse ja myös Moskan vanhemmatkin ovat tervelonkkaisia. Onneksi tässä rodussa lonkat perin harvoin aiheuttavat koiralle mitään ongelmia. Pentuja Sólalla on kaikkiaan 23, joista tällä hetkellä on sukua jatkaneet Misla, Skessa, Halla ja Toa-Freyja. Halla sai pentueensa meillä, sillä se oli ensimmäinen sijoitusnarttuni. Hallan pentue oli keinosiemennyksen tulos ja isä, Godi, asustelee Islannissa. Seuraavaa sukupolveakin on näistä jo jatkaneet yksi Mislan ja yksi Hallan poika. Sóla itse kuoli hieman yli 7 vuoden iässä halvauduttuaan, ilmeisesti kyynpureman seurauksena. Tässä vaiheessa meillä oli kuitenkin onneksi kotona kasvamassa Sólan tytär Freyja, koska Moskakin oli vuotta aiemmin siirtynyt koirataivaaseen. Freyjan isä on Kersins-Tappi.

Kotiin jäänyt Freyjakin osoittautui tervelonkkaiseksi (A), joten sillekin uskalsin miettiä ensimmäistä pentuetta. Suunnittelin luonneasiat tietenkin päällimmäisenä, mutta hiven uudenlaista vertakin etsien. Uros oli lainassa meillä Tanskasta ja osoittautui aivan mahtavaksi valinnaksi, Vikingur As fra Olafsvöllum. Vikingur on Islannissa syntynyt, valtavan rauhallinen ja hyvähermoinen uros. Ja mikä hauskinta, kun kerran koiria aletaan vaihtamaan, niin Vikingurin omistajat eli myös ensimmäisen islanninlammaskoirani Moskan kasvattajat, Else ja Kurt Westermann, innostuivat hakemaan urospennun kesäisestä Katlan pentueesta eli nyt heidän omistuksessa Tanskassa asustaa Tunturiketun Reddi! 10. Tunturikettu pentue, V-pentue syntyi sitten 11.9.2002.

Hiven uutta verta olin saanut jo ennen tätä pentuetta omiin linjoihini kahden sijoitusnartun kautta. Ullälvas Skutla, joka on Sólan kolmannen pentueen isän Ullälvas Sortin täyssisko, sain jalostuslainaan, kun se aikuisena muutti Ruotsista Turusen Minnan luo asumaan. Minnalla oli siinä vaiheessa jo kotona myös Fjalla-Freki, Islannintuonti, jonka toimme yhdessä Turpeisen Sirpan kanssa. Yritin jo astuttaa Sólaa viimeisellä kerralla sen kanssa, mutta silloin “Reetu” oli liian nuori niihin puuhiin. Skutlan kanssa hommat jo sujuivat ja F-pentue syntyi kesäkuussa 2001. Tästä jätin jatkoa varten uuden sijoituksen, Fifillan, joka on jo terveystarkastettu ja terveeksi osoittautunut, joten sen pentue tullee olemaan 11. Tunturikettu pentue. Reetu osoittautui niin mahtavaksi sekä luonteeltaan, että ulkonäöltään, että Tunturiketun R-pentue siltä syntyi sitten jo seuraavana kesänä eli kesäkuussa 2002. Tällä kertaa emänä toinen Ruotsista tuotu narttu, Wadsteinas Katla. Katlan isä on hollantilainen, joten se on itsekin jo hiven erilaisesta yhdistelmästä. Nyt oli jo aika saada kotiinkin yksi “uuden linjan” pentu kasvamaan, joten Rimma Katladtr muutti tästä yhdistelmästä meille. Todellakin muutti, koska pentue syntyi Katlan sijoituskodissa. R-pentue onkin varsinaisesti täysin Korhosen Merjan (Punapihlajan kennel) kasvattama, ISO kiitos siitä Merjalle! Merjan kanssa yhteistyö jatkuu yhä, koska kesällä saapui Islannista uros Kolur, joka asuu Merjan työtoverin Annan kotona. Toivomme luonnollisesti molemmat voivamme sitten käyttää sitä aikanaan jalostukseen.

Alkaa siis olla 10-vuotis juhliin aihetta, kun ensimmäiset Tunturiketut täyttävät joulun jälkeen 10 vuotta ja pentueitakin on sopivasti tullut sama määrä! Pentuja ei varmasti jatkossakaan tule yhtään se enempää, tuollainen pentue/vuosi tahti on ollut täysin riittävä. Tavoitteena on yhä kuten alussa saada nimenomaan aikaan oikean luonteisia islanninlammaskoiria, sillä sehän on islanninlammaskoiran tavaramerkki, iloinen & avoin luonne. Siihen itsekin alussa ihastuin!

Luonneominaisuudet periytyivät aika tavalla, olen sen hyvin huomannut pentueissani. Ilokseni moni (6) Sólan pentu on emänsä tavoin luonnetestattu, joten olen saanut sieltä arvokasta tietoa luonneominaisuuksien periytymisestä. Myös tokossa on kisannut jo 4 tunturikettua ja agilityssä kolme sekä muutama muu epävirallisissa kisoissa. Freyjan veli Rölli on yksi paimennuskäyttöön päässeistä kasvateistani, muutamalla muullakin on ollut kotona paimennettavaa, lehmiä, islanninhevosia ja lampaita, Röllillä poroja. Kaikki ovat olleet hyvin kiinnostuneita eläinten paimennuksesta, mikä on tietenkin ilahduttavaa. Käymissäni paimennustilaisuuksissa on kuitenkin ollut nähtävissä, että suvusta kuin suvusta tässä rodussa löytyy vahvoja paimennusvaistoja, joten mitään kahtiajakoa ei näin vähän jalostetussa koirarodussa ole päässyt syntymään “käyttö-” ja “näyttölinjaan”. Paimennustestiäkään ei rodulla ole, joten meillä ei ole mahdollisuutta tätä ominaisuutta niin hyvin testata, että voisi tarkkaan nimetä jonkun koiran “paimenvaistoiseksi”. Ruotsissa testi on, mutta se on vasta käynnistysvaiheessa ja tuntuu olevan vielä melkoisen ontuvassa vaiheessa, muualla ei mitään testiä ole. Toisaalta myös pelkän paimennusvaiston testaus ei riitä. Koira, jolla on terve rakenne, terve luonne ja joka on hyvä kouluttaa, on mainio paimenkoira, jos vaistot ovat kunnossa, päinvastaisella ei tee mitään – tuskin kukaan viitsii pitkin laitumia koiran perässä juosta, jos koira ei edes tule luokse tai pelästyy joka kolausta tai ei rakenteensa vuoksi yksinkertaisesti jaksa mennä maastossa. Näin pienellä geenipohjalla, kun islanninlammaskoiralla on, onkin mielestäni kiinnitettävä jalostuksessa huomiota kokonaisuuteen!

Se, että kaikki islanninlammaskoirat ovat käyttökoiraluonteisia ja muutenkin hyvin alkukantaisia mm. taidoltaan lukea ihmistä jne. onkin tässä rodussa kyllä sitten haaste omistajalle. Koulutuksen tulisi sujua koiran mukaisesti, olisi opittava lukemaan itse puolestaan koiraa! Tämä rotu antaa ehkä herkästi liian helpon koiran kuvan, mutta sitä se ei ole, se vaatii toimintaa tietyssä määrin ja on hyvin kiintynyt perheeseensä, joten se ei kestä jatkuvaa pitkäaikaista eristystä “laumastaan”.

Tällä hetkellä meillä on kotona sellainen vilske luonnostaan (kahden alle 3 v pojan ansiosta), että pennut saavat ainakin kunnollisen melutotutuksen ilman kummempia järjestelyjä. Muuten asuinympäristömme on kovin hiljainen, sillä asumme maaseudun rauhassa Kerimäellä. Pihassa on koirien mukava olla irrallaan, kun ei tarvitse pelätä autoja tms. Oikea ihannepaikka islanninlammaskoirien kanssa elämiseen. Tällä hetkellä koiria on kotona kolme, Arni, Sólan veli, Freyjan ja Rimman lisäksi. Toki sitten pitää välillä käydä kiertelemässä näyttelyitä tapaamassa muita islantilaisia omistajineen. Olen myös toiminut koko yhdistyksemme toiminta-ajan puheenjohtajana, sekä käynyt Suomen edustajana useamman isic seminaarin ja muutenkin pitänyt tiiviisti yhteyttä myös muihin kuin suomalaisiin kasvattajiin. Seminaareissa ja muissa tilaisuuksissa saa aina uutta intoa rodun kasvattamiseen ja toivoa siitä, että yhteistyössä niin kansainvälisellä kuin kansallisella tasolla tämä rotu pysyy ja säilyy juuri tällaisena iloisen kirjavana sekasotkuna, kuin se on – rodunomaisissa puitteissa tietenkin!

Riitta Lumiluoto
riitta.lumiluoto@pp.inet.fi
http://personal.inet.fi/koti/tunturiketunkennel/