Hundur 4/2010, Kennelesittely
Vongoivan kennel
Olen Paula Ruotsalainen Keravalta: 55-vuotias, kahden aikuisen tyttären äiti, erittäin pitkäpinnaisen miehen vaimo, valtion viranhaltija, agilityyn, tokoon ja valokuvaukseen hurahtanut ihminen. Elämääni kuuluvat myös 4 islanninlammaskoiraa (Roni, Kelmi, Stella ja Minttu), 4 pyhä birman kissaa (Bliki, Smilla, Ailakki ja Biret), 2 bengalikissaa (Nala ja Suri) ja 3 gerbiiliä (Viuhti, Rusko ja Musti). Olin Islanninkoirat ry:n hallituksessa vuosina 2005 – 2007. Näistä kahtena ensimmäisenä vuotena olin varapuheenjohtaja ja viimeisen vuoden puheenjohtaja. Minua pyydettiin kertomaan Hundurin lukijoille Vongoivan kennelistä ja kissalasta.
Miksi juuri islanninlammaskoira?
Kaikki sai alkunsa heinäkuussa 2002, kun vanhempi tyttäreni oli lähdössä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Nuorempi tyttäreni huokaili, miten ikävää olisi tulla joka päivä tyhjään kotiin. Törmäsimme sattumalta Lopella islanninlammaskoiraan, Myslaan. Sen emäntä oli lomareissulla Islannissa ja sillä aikaa Mysla oli islanninhevosia kasvattavan tietokirjailija-toimittaja-valokuvaaja-ystävämme luona hoidossa. Ihastuimme Myslan valoisaan ja avoimeen luonteeseen, kuuliaisuuteen sekä kauniiseen ulkonäköön. Saimme kuulla, että Mysla ehkä tarvitsisi uuden kodin. Minulla oli lapsuuden kodissa ollut suomenpystykorvia, joten Mysla tuntui kovin “koiramaiselta koiralta”. Harkittuani asiaa sanoin, että Mysla voisi saada uuden kodin meiltä. Mysla ei sitten loppujen lopuksi tarvinnut uutta kotia, mutta tyttäret eivät totisesti unohtaneet sanojani. Heti seuraavalla viikolla etsimme netistä tietoja islanninlammaskoirasta ja päädyimme Islanninkoirat ry:n pentulistalle. Korhosen Merjalla Punapihlajan kennelissä oli ilmoitus kolmesta vapaasta urospennusta: Reddi, Refur ja Roni. Tarkan puhelinhaastattelun jälkeen pääsimme tyttärien kanssa tutustumaan pentuihin Merjan ja Jarmon kesämökille. Teimme sinne toisenkin reissun 10.8.2002, kun kävimme hakemassa yhden pennuista – pikkuviikari nimeltä Tunturiketun Roni loikkasi elämäämme. Eikä sen jälkeen mikään ollut kuin ennen…;-)
Ensin yksi islantilainen, sitten toinen…
Ennen Ronin tuloa perheemme elämään täytimme vapaa-aikamme kilpasuunnistukselle, vaelluksilla tai yleensä metsässä. Reipas islantilainen sopeutui hyvin elämäämme. Roni oli mukana pienestä pitäen kaikkialla. Pennusta kehittyi rohkea ja reipas. Syksyn sieniretkillä Roni asettui makuulle, kun “ihmiset laidunsivat”. Kun sienet oli saatu kerättyä, jatkettiin yhdessä matkaa.
Korhosen Merja ja Lumiluodon Riitta antoivat pennun kasvattamiseen hienosti tukea. Liityimme Keravan Koiraharrastajiin tottelevaisuuskoulutusta varten heti kun Ronin pentuiän rokotukset oli saatu. Mäntsälän koirakerhoon liityimme keväällä 2003 agilityn alkeita varten. Nuorempi tyttäreni aloitti Ronin kanssa agitreenit. Alku oli hieman takkuinen, koska treeniporukan tyttökoirat kiinnostivat Ronia paljon enemmän kuin esteiden opettelu. Lopulta nuorempi tyttäreni ja Roni kilpailivat agilityn korkeimmassa eli 3-luokassa sekä muutamana vuonna SM-kilpailussa ja MM-joukkueen karsintakilpailussa.
Merja ja Riitta kannustivat meitä lähtemään Ronin kanssa koiranäyttelyihin. Ajatus ei ollut ihan ykkösenä prioriteetissa, mutta päätettiin sitten kuitenkin lähteä kokeilemaan Ronin kanssa pentuluokkaan tammikuussa 2003 Turkuun. Siellä Ronista tuli ROP-pentu. Näyttelyissä käytiin sitten muutaman muunkin kerran. Roni valioitui heinäkuussa 2004, 16. sertillään. Kansainvälinen muotovalio Ronista tuli sitten muutaman ulkomaan matkan jälkeen. Vuoden Voittaja titteli tuli v 2005. Seuraavana kesänä käytiin Ruotsin islanninkoirayhdistyksen eli SIFKin erikoisnäyttelyssä. Roni valloitti hyvällä käytöksellään ruotsalaistuomarin Tina Permon, joka valitsi Ronin erikoisnäyttelyn ROP-koiraksi, ensimmäisenä Suomessa syntyneenä islanninlammaskoirana.
Tiesin jo melko pian Ronin meille tulon jälkeen, että islanninlammaskoira on juuri meidän perheelle sopiva rotu ja ryhdyin etsimään toista urosta. Ruotsin Àstvinur kenneliin syntyi toukokuun lopussa 2004 pentue, josta saimme Àstvinur Eldurin meille. Rodun vähälukuisuudesta kertoo sekin, että Roni ja Kelmi ovat serkuksia. Pentu kertoi meille itse kutsumanimensä trimmatessaan pyjamanlahkeeni ripsureunaisiksi – Kelmi! Tulokkaan kontaktinpito oli erittäin hyvää alusta alkaen. Nuorempi tyttäreni halusi treenata agia Kelmin kanssa ja minä keskityin tokoon. Kelmi nousi varsin vaivattomasti agissa 3-luokkaan. Nuoremman tyttäreni päästessä opiskelemaan eläinlääketiedettä minä hyppäsin agilitykentän laidalta “kuski_koirien lämmittelijä ja jäähdyttelijä_ henkinen huoltaja_sponsori” -roolista suoraan 3-luokan radoille. Varsin mielenkiintoinen kokemus! Kelmin kanssa tokossa edistyttiin TK1:n ja TK2:n kautta VOI-luokkaan, mutta sitten keväällä 2009 vasemman käden värttinäluun vaikea murtuma keskeytti tokoilun vähäksi aikaa. Tokoa treenataan taas tavoitteena päästä EVL-luokkaan ja siitäkin eteenpäin. Kelmi on innossaan agilitystä, mutta tokoa se rakastaa. Olen saanut useamman kerran kuulla sekä tuomarilta että kisaa seuranneita, miten koirani on erityisen iloisen oloinen kilpaillessamme: “Miten koira voi hymyillä noin leveästi, vaikka sillä on noutokapula suussa?” Kelmin kanssa on ollut ilo treenata ja kisata sekä agissa että tokossa. Kelmin kanssa käytiin myös näyttelyissä, tosin vähemmän kuin Ronin kanssa, sillä toko ja agi olivat jo menneet prioriteetissa näyttelyharrastuksen ohi meidän perheessä. Kelmi valioitui ensin Suomessa, sitten kaikissa Baltian maissa. Latviassa eräässä kansainvälisessä näyttelyssä Kelmi oli RYP1. Syksyllä 2006 tein mielenkiintoisen lomamatkan kaksistaan Kelmin kanssa Puolan Wroclawiin. Minä ajoin ja Kelmi luki karttaa. Hyvin päästiin perille. Wroclawissa oli kansainvälinen koiranäyttely. Tuomari ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt islanninlammaskoiraa, mutta piti kovasti Kelmistä. “Kelmi Kepposesta” tuli kansainvälinen muotovalio sillä reissulla.
Mitä tuo kissa tekee meillä sisällä!!!
Niin, tuo kysymys paistoi selvästi sekä Roni että Kelmin silmissä, kun lokakuun lopussa 2007 meille muutti sininaamioinen pyhä birman kissan pentu, joka sai kutsumanimekseen islantilaisen nimen, Bliki. Vaikka 12-viikkoinen kissanpentu oli pienempi kuin aikuisen islantilaisen pää, kollinalku ei koiria hätkähtänyt lainkaan. Jo neljäntenä päivänä Blikin tulon jälkeen se leikki narunpätkästä Ronin ja Kelmin kanssa. Pienessä laumassamme vallitsi oikein kaunis harmonia. Bliki otti heti paikkansa eläinlauman hierarkian huipulla eikä yksikään koirista ole paikkaa saanut Blikiltä tai myöhemmin tulleilta kissoilta takaisin.
Kasvattajaksi, sekä FCIssä että FiFessä – ja lisää kissoja
Pikkuhiljaa kypsyi ajatus kasvattamisesta. Tiesin, että se on erittäin vastuullista ja haasteellista, varsinkin globaalisestikin pienilukuisen rodun kanssa. Tiesin myös, että kasvattaja kohtaa mitä todennäköisimmin myös surullisia hetkiä. Olin kuitenkin saanut niin paljon positiivista sisältöä elämääni Ronin, Kelmin ja Blikin myötä, joten samanlaisen ilon mahdollistaminen muillekin oli pääsyynä hakeutua kasvattajakursseille sekä hakea kasvattajanimeä sekä FCIstä että FiFestä. Kennel- ja kissalanimeksi sain haluamani – Vongoivan. Se tulee Itä-Lapissa olevasta Vongoiva-tunturista sekä aktiivisista eräopasvuosistani. Kasvattajana päätavoitteeni ovat terveet ja hyväluonteiset yksilöt, jotka toivottavasti täyttävät myös rotumääritelmän vaatimukset. Olen tähän mennessä tuonut 2 koiraa ja 3 kissaa Suomeen. Vongoivan kennelin ja kissalan pienimuotoisen kasvatustyön yksi suurimmista tavoitteista on sisäsiitosasteen saaminen mahdollisimman pieneksi. Smillan ja Leevin Vongoivan 4B+1Y-birmapentue sekä Stellan ja Kelmin D-pentue ovat olleet hyviä osoituksia tämän tavoitteen täyttymisestä. Pentueet ovat olleet suuria ja pennut terveitä ja isokokoisia.
Aloitin kasvattajan “urani” birmoilla. Jouduin puhumaan kuin Runeberg, mutta lopulta sain hankittua Keski-Ruotsista ruskeanaamioisen birmanaaraspennun, jonka sukutaulussa on myös australialaisia linjoja. Smilla tuli kevättalvella 2007 elämäämme ja otti oitis eläinlaumamme valtiattaren aseman. Kävimme kissojen kanssa näyttelyissä, ulkomaita myöten. Blikistä tuli Puolan Sopotissa EC eli European Champion, joka silloin oli FiFen korkein titteli leikkaamattomalle rotukissalle. Smillasta tuli hieman myöhemmin GIC eli Grand International Champion, mikä FiFen toiseksi korkein titteli. Kissat ovat matkoillamme reissanneet hyvin tyytyväisinä. Lähden reissuun aina omalla autollani, suunnittelen matkat ja varaan majoitukset itse. Kissoilla on oma, iso koirahäkki, missä on hiekkalaatikko, riippukeinu, vesi- ja ruoka-astiat, leluja. Jos auton takaosasta kuuluu jotain, se on ilmoitus hiekkalaatikon puhdistustarpeesta tai ruoka-astian tyhjyydestä. Minusta ei ole kovin järkevää lähteä pitkän matkan päähän koira- tai kissanäyttelyyn, jos eläin stressaantuu jo matkan aikana.
Vongoivan A-, 4B+1Y- ja C-pentueet
Smilla ja Bliki saivat keväällä 2008 neljä pentua: Vongoivan Aslak, Aarni, Anteri ja Ailakki. Jätin rohkean, tasaluonteisen ja rakenteeltaan hyvin rotumääritelmän vaatimuksia vastaavan Ailakin kissalaani. Keväällä 2009 Smilla ja Australiasta tuotu suklaanaamioinen Leevi saivat viisi pentua: tytöt Vongoivan Biret ja Biegga sekä pojat Bakti, Bersi ja Yrjänä. Viimeksi mainitun nimeksi olin ensin suunnitellut Borista, mutta halusin kiittää pahasti murtuneen käteni toimintakyvyn pelastanutta kirurgia ja nimesin yhden urospennuista hänen mukaansa. Jätin lilanaamioisen Biretin kissalaani. Tässä toisessa birmapentueessa tuloksena oli oikein mukavan luonteisia ja komean kokoisia – 12-viikon luovutusiässä kuin jääkarhun pentuja. Smillan ja Blikin tytär Vongoivan Ailakki sai keväällä 2010 neljä pentua sinitabbynaamioisen ja erittäin hyväluonteisen Amorin kanssa. Vongoivan Cirrus meni kasvattajalle Sipooseen, italialainen kasvattaja kävi hakemassa Cumuluksen ja Casper sai oikein mukavan kodin Vantaalta.
Ja sitten kolmas islantilainen – jenkkityttö Pennsylvaniasta
Lumiluodon Riitta tiesi, että minulla oli haaveena kasvattaa kissojen lisäksi myös islanninlammaskoiria. Hän tiesi myös, että mieluiten tuon Suomeen narttupennun, jotta rodun suomalainen populaatio saisi uusia geenejä. Riitta antoi vinkin, että Yhdysvalloissa oli suunnitteilla sukulinjoiltaan hyvin mielenkiintoinen pentue. Niin sitten alkoi pitkä projekti. Olin siihen mennessä tuonut Ruotsista Kelmin ja Smillan, joten osasin verrata sisämarkkinakauppaa tuontiin kolmansista maista. Pennsylvaniassa asuvan kasvattajan ja minun välisten sähköpostien lukumäärä oli huima. Onneksi Islanninkoirat ry:n jäsenistössä oli jo aikaisemmin USAsta pentuja tuoneita, joten sain arvokkaita neuvoja, varsinkin Myyryläisen Elinalta. Syyskuun loppupuolella 2007 Pennsylvaniaan syntyi pentuja niin paljon, että sain valita. Kävin noutamassa Stellan Connecticutista marraskuussa 2007. Matka meni muuten hyvin, mutta Suomessa tullissa koimme hikisiä hetkiä. Stellan kasvattaja oli etsinyt kissojen ja koirien kanssa EU-standardin täyttävää mikrosirua, lopulta löytäen “Eurochipin”, minkä piti olla EU:n vaatimusten mukainen. Helsinki-Vantaan lentoaseman tullivirkailija silmäili toista senttiä paksua asiakirjanippua, totesi kaiken olevan kunnossa ja ryhtyi sitten lukemaan Stellan mikrosirua. Mutta eipä hänen laitteensa osannut lukea Stellan “Eurochipiä”. Siinä me seisoimme, minä jo lähes epätoivoisena. Jos tullivirkailija ei pystyisi yhdistämään pennun tuontiin liittyviä asiakirjoja pentuun, se joko lähetettäisiin takaisin alkuperämaahansa tai lopettaisiin. Lopulta keksi ehdottaa, että virkailija katsoisi kasvattajan sivuilla olevia kuvia pennuista. Onneksi ne olivat kaikki rodulle tyypillisesti kaikenkirjavaa sakkia eli jokainen ihan oman itsensä näköisiä. Tullivirkailija hyväksyi tämän todennusmenettelyn ja helpotuksesta huokaisten pääsimme kotiin. Heti seuraavana päivänä Stellalle asennettiin toinen mikrosiru niskaan.
Stellan kanssa aloitin Juha Oreniuksen pentuagilityssä keväällä 2008. Pentu osoittautui varsin nopeaksi oppimaan esteiden suorittamisen. Seuraavana keväänä pääsimme virallisiin agikisoihin hieman suunniteltua myöhemmin, käteni vaikeaan murtumaan johtuneen liukastumisen vuoksi. Toukokuun 2. päivänä 2009 Stella starttasi ensimmäisissä virallisissa kisoissa. Minulla oli käsi vielä lastassa ja sormien turvotuksen vuoksi olin käytännössä yksikätinen. Saimme siitä ensimmäisestä kisasta 0-tuloksen, samoin Nokialla seuraavasta kisasta. Sitten tuli usean kisan sarja 5 virhepisteen tuloksia. Kesällä Stellalla oli 3 viikon juoksutauko. Nokialla syyskuun puolivälissä 2009 nousimme 3-luokkaan. Stellan kanssa agilityn ja tokon harjoittelu on erittäin antoisaa. Stella rakastaa nahkaista vetoleluaan, mitä käytetään ennen treenirataa tai kilpailua koiran virittämiseen, ei missään muualla.
Koiraurheilua lähes joka päivä
Kelmin kanssa harjoittelin agilityä Tuusulan Kennelkerhossa. Sitten hain ja pääsin Järvenpään Agilityurheilijoihin (JAU). Aikaisemmissa harrastuksissa olen kouluttanut ensiavussa ja etsinnässä, joten tuntui luonnolliselta hakeutua Suomen Agilityliiton kouluttajakoulutukseen. Kävin peruskurssin keväällä 2009, tein harjoittelukoulutuksen – murtunut käsi lastassa – sekä aloitin lähes kisavalmiiden ryhmän kouluttamisen JAUssa, kerran viikossa. Pääsin Kelmin kanssa JAUn SM-ryhmään sekä Stellan kanssa Tulevaisuuden Toiveet -ryhmään. Näiden ryhmien treenit olivat eri iltoina. Lisäksi harjoittelin tokoa sekä Stellan että Kelmin kanssa kerran viikossa Kellokoskella Koirakerho Heiluhännissä. Viikonloppuisin kilpailtiin agilityssä, jopa 12 starttia yhden viikonlopun aikana. Kotona vallitsi lähes kaaos, mutta koirilla ja niiden ohjaajalla oli hauskaa J .
Lisää katteja, nyt täplikkäitä
Olin kauan haaveillut täplikkäistä kissoista, bengaleista tai ocicateista. Kun jouduin keväällä 2009 olemaan rannemurtuman vuoksi kuukauden sairauslomalla, minulla oli kerrankin aikaa ryhtyä toteuttamaan täpläkuumettani. Päädyin bengaliin rodulle tyypillisen aktiivisuuden vuoksi. Kirjoitin usealle kymmenelle ulkomaiselle bengalikasvattajalle, koska jälleen halusin tuoda uusia geenejä Suomen rajalliseen bengalipopulaatioon. Kesällä 2009 toin Nalan Pohjois-Ruotsista. Nalalla on tanskalanen isä. Alkutalvesta 2010 toin Surin Etelä-Ruotsista. Surin isä on Yhdysvalloista. Molemmat täpläturkkimme ovat sopeutuneet hienosti koiriemme ja muiden kissojemme joukkoon. Takapihalla oleva kissatarha on kaikille kateillemme erittäin tärkeä paikka – kesät, talvet.
Vongoivan D-pentue
Stella on ollut ihanteellinen narttu agilityyn, sillä sen juoksuvälit ovat olleet todella pitkät, noin 11 kk. Siksi keväällä 2010 tuntui olevan sopiva aika yrittää Stellan ja Kelmin pentuetta. Olin toukokuussa toisessa käsileikkauksessa, missä ranteestani poistettiin murtumaa tukenut titaanilevy sekä kasa ruuveja. Keinoluu sai jäädä paikoilleen. Stellan parhaat tärppipäivät olivat tietenkin juuri silloin, kun käteni oli leikattu. Pieni tuskanhiki otsalla pitelin kipeällä kädelläni paikallaan nalkkiin jääneitä koiria, yhteensä 6 kertaa muutaman päivän kuluessa. Stellan ja Kelmin ahkeroinnin tuloksena 11.7.2010 syntyi yhteensä 9 pentua: 1 uros ja 8 narttua. Valitettavasti 9. pennun istukka oli ilmeisesti synnytyksen alussa repeytynyt. Pentu oli jo kankea syntyessään. Yritin noin 15 min ajan elvyttää tuota ulkoisesti täysin kehittynyttä pentua kaikin osaamieni keinojen avulla, mutta ihmettä en kuitenkaan saanut aikaan. Sekin pentu olisi ollut naaras, hyvän kokoinen ja isänsä puna-valkoisin värein. Onneksi loput 8 pentua ja Stella selvisivät hyvin synnytyksestä. Olen myös erittäin kiitollinen, että sain asiantuntevan ja kokeneen epanjanvesikoirakasvattajan synnytysavustajaksi. Kiitos Leila! Samoin kiitoksia keravalaiselle chow-chow kasvattajalle Eijalle, jolta saimme lainaksi mahtavan hienon pentulaatikon.
Vongoivan D-pennut on suurin tähän mennessä Suomessa syntynyt islanninlammaskoirapentue. Olin birmapentujen nimissä käyttänyt Pohjoiskalotin kansojen kielisiä nimiä: saamelaisia, ruotsalaisia, norjalaisia, venäläisiä Dimma, Drifa, Depla, Druna, Drafna, Dina ja Disa sekä uros Dreki täyttivät Stellan ja minun elämän täysin seuraavat 8 viikkoa. Heinäkuu oli tavattoman helteinen. Stellan hengitys oli kovin raskasta reilu viikko synnytyksen jälkeen. Ruumiinlämpö nousi yli 40 asteeseen. Nisät roikkuivat kuin vuohen utareet. Eläinlääkärin mukaan kyse oli selvästi nisätulehduksesta ja määräsi antibioottia. Hänen mukaansa noin pienet pennut eivät vielä saa imettyä tukkeutuneita maitotiehyeitä auki. Epäilykseni diagnoosin onnistumisesta heräsivät, kun kotona odottava nälkäinen pentue imi hetkessä Stellan nisät pehmeiksi ja tyhjiksi. Mittasin Stellan peräsuolilämpöä päivittäin, suihkutin koiraa noin kolmasti päivässä niin kylmällä vedellä kuin hanasta tuli, sekä yritin tuulettimen eteen asetettujen kylmävaraajien sekä jäätä sisältävien pullojen avulla viilentää pentuhuoneen lämpötilaa. Iltaisin sisällä oli yli 30 astetta. Pennut kitisivät kuumuudessa. Stellan juomiseen ja ravinnon saamiseen kiinnitin erityisen paljon huomiota, jotta iso pentue kasvaisi mahdollisimman tasaisesti. Se tuntuikin onnistuvan, helteiden aiheuttamista ongelmista huolimatta. Pentujen painot lisääntyivät oikein mukavasti.
Kun D-pennut lähtivät vähitellen liikkumaan pentupesästään, päätin, että pentuhuoneen lattia ei saa olla liukas, jotta motoriikka kehittyisi mahdollisimman hyvin eikä tulisi liukastumisen vuoksi nivel- tai lihasongelmia. Joten pennut saivat tassujensa alle räsymattoja. Viimeistään tässä vaiheessa huomasin, miten huima ero on kissojen ja koirien kasvattamisessa. Kissanpennut lähtevät pentupesästä yleensä melkein ensimmäiseksi kohti hiekkalaatikkoa. Siellä ne aikansa ihmettelevät mikrohiekkaa, vähän maistelevatkin sitä ja lopulta tekevät ensimmäiset pienet pissapaakut ja kikkarat hiekkalaatikkoon. Yleisimmin kissanpennut ovat siitä hetkestä lähtien sisäsiistejä. Toki vahinkoja voi vielä sattua, mutta ei todellakaan siinä määrin, kuin niitä sattuu koiranpennuille. Jossakin vaihetta elokuuta ihmettelin, kuinka sitkeästi sekä minä että pesukoneemme jaksamme pestä räsymattoja, monta kertaa vuorokauden aikana. Takapihamme on aidattu, mutta 8 vikkelän pennun hallitsemiseksi tein vielä erillisen pentuaitauksen. Siinä pennut saivat vähintään yhden aterian päivässä sekä runsaasti aikaa leikkiä keskenään ja minun kanssa. Vahvistin erityisesti luoksetuloa sekä motivoin pentuja saalisviettileikkiin vetolelujen avulla. Tässä vaiheessa pentujen luonne-erot alkoivat erottua. Kaikki pennut vaikuttivat varsin reippailta. Drifa tuntui muita hieman harkitsevammalta, mutta kun muut pennut olivat riekkuneet itsensä väsyksiin, Drifa arvosti “laatuaikaa” kasvattajan kanssa, leikkien vähintään yhtä intensiivisesti kuin muutkin pennut. Hän tarvitsi selvästi enemmän tilaa leikkiäkseen rauhassa ja kunnolla joko minun, emänsä tai jonkun muun pennun kanssa.
Olen erittäin onnellinen siitä, että kaikki myynnissä olleet D-pennut saivat turvalliset, hyvät ja mikä ihaninta, aktiiviset kodit. Niissä on jo aikaisempien koirien kanssa harrastettu pelastuskoiratoimintaa, agilityä, tokoa sekä pk-lajeja. Tai sitten nyt Vongoivan D-pennun kanssa ryhdytään harrastamaan. Olen saanut iloisia terveisiä pentujen perheiltä, hyviä kysymyksiä sekä kauniita valokuvia. Minun on paljon helpompi samaistua muiden perheiden tilanteeseen, kun jätin yhden naskalihampaisen riiviön kotiin emonsa ja isänsä sekä meidän kaikkien muiden riemuksi. Vongoivan D-pentueen ensimmäinen tapaaminen on jo suunnitteilla.
Tulevaisuuden toivo Minttu
Niin siinä sitten kävi, että vaikka olin ennen pentujen syntymää ajatellut, etten jätä kotiin yhtään pentua kenneliini, islantilaisia on nyt neljä. Kahdeksantena pentuna syntynyt suklaanruskean valkoinen tyttöpentu kiinnitti huomioni lähes päivittäin reippaudellaan ja kontaktinpidollaan. Islanninlammaskoirien vähäisen lukumäärän vuoksi Stellan ja Kelmin yhdistelmää ei tulla koskaan enää uusimaan, joten nyt oli ainoa mahdollisuus jättää yksi pennuista kenneliin. Lisäksi olin jo kouluttanut ja kisoissa ohjannut sekä Stellaa että Kelmiä, joten minulle on muodostunut aika hyvä käsitys siitä, miten ne reagoivat erilaisissa tilanteissa. D-pennuista tuo suklaanruskean ja valkoisen kirjava pentu sai enteellisen nimen, Vongoivan Druna, mikä tarkoittaa ukkosen kumua tai kovaa ääntä. Kutsumanimi syntyi ajatusleikistä suklaa -> minttusuklaa -> Minttu. Tyttösellä on paljon sanottavaa, varsinkin, jos joku omaan laumaan kuulumaton koira aloittaa keskustelun. Stella oli myös aika runsassanainen pentuna, mutta siitä kasvoi silti varsin järkevä koira. Minttu on jo nyt osoittanut kontaktinpidossa oikein lupaavia suorituksia. Neidillä on tätä juttua kirjoitettaessa ikää 4 kk. Pienet seuraamisen pätkät, sivulle tulo sekä maahan meno sujuvat jo mukavasti, tiiviissä lihapullakontaktissa. Agilityn hyppysiivekkeiden ympäri kiertämistä sekä niiden välistä menoa pallon perässä on jo harjoiteltu, samoin putken läpi ruokakupille singahtamista. Nämä ensimmäiset leikinomaiset harjoitteet ovat selvästi olleet oikein positiivisia tilanteita pennulle.
Vongoivan kennel ja kissala joidenkin vuosien päästä
Kaikilla kasvattajilla on suunnitelmia, tavoitteita, haaveita ja toiveita. Osa niistä voi toteutuakin. Vongoivan kennelin suhteen toivon, että Stella saisi muutaman vuoden kuluttua toisen pentueen ja että Mintun terveystutkimusten tulokset sitten aikanaan olivat myönteisiä jalostusta varten. Jos vielä päätyisin tuomaan narttupennun ulkomailta, etsisin sille sijoituskodin. Tällä hetkellä pystyn antamaan hyvän ja aktiivisen elämän neljälle islantilaisellemme ja kissoillemme, gerbiilien “puuhalandioita” unohtamatta, mutta ainakaan koirien lukumäärää ei enää ole syytä lisätä.
Vongoivan kissalan toiveissa on lähivuosina sekä birma- että bengalipentueita, mutta vain yksi pentue kerrallaan. Kissanpentujen aikaisin mahdollinen luovutusikä on 12 viikkoa, joten pentueprojektit ovat aika pitkäkestoisia astutuksesta viimeisenkin pennun luovutukseen.
Kiitos
Kirjoitin tuolla jutun alussa, että ensimmäisen islantilaisemme, Ronin, meille tultua mikään ei enää ollut kuin ennen. Se on todellakin pitänyt paikkansa, varsin positiivisessa mielessä kaikkien koiriemme ja kissojemme kohdalla. Minulla on aina hyvä syy karata ulos hellan äärestä ;-). En osaa edes arvioida, kuinka moneen mukavaan ihmiseen olen saanut tutustua agilityssä, tokossa, lenkkimaastoissa, seuratoiminnassa, näyttelykehien laidoilla, kilpailu- tai näyttelymatkoilla sekä rotukissojen ja –koirien kasvatustyössä. Vongoivan koiran- ja kissanpentujen uusista perheistä olen saanut pitkäaikaisia ystäviä. Pidän edelleen yhteyttä yllä kaikkiin omien koirieni ja kissojeni kasvattajiin. En osaa edes kuvitella, millaista elämäni olisi ilman karvaisia kavereitani, joilta saan päivittäin paljon lisää elämäniloa. Toivon, että Vongoivan kasvattien omistajat saavat kokea tuon saman ilon. Sydämelliset kiitokset teille kaikille.
Paula Ruotsalainen
http://www.vongoivan.fi/